Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus kyseenalaistaa länsimaisen lastenhoidon

On tosiaan täysin uutta ihmisen historiassa, että äiti jätetään yksin lasten kanssa. Meillä ei ole sopeumaa siihen. Lastenhoitajia on aina ollut muitakin kuin äiti, yhdelle ihmiselle yksin hoidettavaksi tuo on rankka tilanne.



Toinen on tuo, että lapsuus ja lastenhoito on liikaa markkinatalouden orja. On vaunut, pinnasängyt ym. vaikka oikeasti lapsi tarvitsee eniten fyysistä läheisyyttä, kantamista ja sylittelyä.

Vaippateollisuus väittää että vaipat ovat välttämättömiä ainakin 2,5-vuotiaaksi, vaikka lapsen fysiologia ei ollenkaan myötäile tuota ajatusta.

Surullista että markkinavoimat ja niiden tuoma tarve/mahdollisuus järkyttäviin mittasuhteisiin kasvavaan itsekeskeisyyteen tuhoaa ihmisten ja perheiden perusedellytyksiä.

Hyvä pointti tuo, että ei ole tarkoitus että yksi nainen neljän seinän sisällä kasvattaa yksin lapsensa. Ja mitä tekee yhteiskunta- riistää siltä yh-äidiltä irti kaiken mahdollisen. KUn oikeasti pitäisi kaikin mahdollisin tavoin tukea- sen tukea antavan IHMISEN muodossa.

Näitä kun ajattelee, tulee vihaiseksi- on niin väärin tämä kehitys- eikä loppua näy.

että lapsen kuuluu itsenäistyä viimeistään kaksivuotiaana, muuttaa perheen sijoitusyksiöön omilleen ja käydä sieltä korkeintaan viikonloppuisin lounaalla vanhempiensa luona. Vanhempien pitää saada toteuttaa itseään ilman syyllistämistä ja ennen kaikkea aikaa parisuhteensa hoitoon.

Esimerkiksi täällä av:lla on vallalla omituinen käsitys, että isovanhempien apu (ja ylipäätään ystävät, ihmisten tuki, auttaminen ja yhteisöllisyys) on merkki heikkoudesta.

tässähän on kyse siitä, että lapsen ei tarvitse muuttaa sijoitusyksiöön, vaan joku muu kun äiti voi huolehtia hänestä, sillä aikaa kun äiti ja isä ovat jossain muualla - harrastuksessa, juhlimassa, töissä, matkalla tai missä nyt kukin haluaa olla.

että lapsen kuuluu itsenäistyä viimeistään kaksivuotiaana, muuttaa perheen sijoitusyksiöön omilleen ja käydä sieltä korkeintaan viikonloppuisin lounaalla vanhempiensa luona. Vanhempien pitää saada toteuttaa itseään ilman syyllistämistä ja ennen kaikkea aikaa parisuhteensa hoitoon.

Esimerkiksi täällä av:lla on vallalla omituinen käsitys, että isovanhempien apu (ja ylipäätään ystävät, ihmisten tuki, auttaminen ja yhteisöllisyys) on merkki heikkoudesta.

mantrassaan että pienellä lapsella tulisi olla vain yksi hoitaja. Se on EPÄluonnollista. Lapsilla on aina ollut useita hoitajia ympärillään. Ei tietenkään mitään alati vaihtuvaa joukkoa, vaan muutama, jotka ovat kaikki läheisesti tekemisissä ns. "heimoyhteisö".

mantrassaan että pienellä lapsella tulisi olla vain yksi hoitaja. Se on EPÄluonnollista. Lapsilla on aina ollut useita hoitajia ympärillään. Ei tietenkään mitään alati vaihtuvaa joukkoa, vaan muutama, jotka ovat kaikki läheisesti tekemisissä ns. "heimoyhteisö".

lapsella pitää olla yksi AINA pysyvä ihminen. Ja sen lisäksi tietysti sitten muita. Pikkusen eri asia. Vaikka lapsella olisi miten hieno heimoyhteisö, on huono juttu jos ei ole sitä edes yhtä kiintopistettä.

kumpuaa juuri siitä että äidillä itsellään ei ole kokemusta rakkaudesta, tuesta, riittämisestä, yhteisön tuomasta turvasta. Menee ihan suvuittain- missä isovanhemmat ovat lempeä ja turvallinen tuki- siellä myös vanhemmat turvaavat lapsiaan. Ihminen tekee asiat joko rakkaudesta tai pelosta- ja rakkauden ja yhteenkuuluvuuden kieltäminen on pelkoa. Ja usein pelkoa siitä ettei itse ole rakkauden arvoinen. Ja siksi elämän käyttövoimana on kateus, karkeruus, suorittaminen, en-minä-ketään-tarvitse-eetos.Niin surullista.Ja markkinavoimathan lisäävät tätä kurjuutta- mitä enemmän ihmisellä on läheisyyttä ja aitoja ihmissuhteita, sen vähemmän häntä kiinnostaa kaikenmaailman markkinat, roina ja itsetehostus ostamisen avulla.

On lapselle luontaisempaa että hoitaja on välillä myös muu kuin äiti.

Jo keräilykulttuurissa äiti oli välillä ravinnon hankinnassa ja lapsi "hoitajilla".

Olennaista on että myös ne hoitajat on tuttuja.

mantrassaan että pienellä lapsella tulisi olla vain yksi hoitaja. Se on EPÄluonnollista. Lapsilla on aina ollut useita hoitajia ympärillään. Ei tietenkään mitään alati vaihtuvaa joukkoa, vaan muutama, jotka ovat kaikki läheisesti tekemisissä ns. "heimoyhteisö".

lapsella pitää olla yksi AINA pysyvä ihminen. Ja sen lisäksi tietysti sitten muita. Pikkusen eri asia. Vaikka lapsella olisi miten hieno heimoyhteisö, on huono juttu jos ei ole sitä edes yhtä kiintopistettä.

Jo keräilykulttuurissa äiti oli välillä ravinnon hankinnassa ja lapsi "hoitajilla".

Mulla on päinvastoin ollut se kuva että lapsi roikkui aina liinassa mukana. Joskus luin tutkimuksesta jossa todettiin että jonkun afrikkalaisen yhteisön vauvat ei juuri itkeneet - toisin kuin länsimaiset vauvat - koska ne oli aina liinassa ja tissi suussa vartin välein.

Mielenkintoinen aihe- jossa on paljon asioita- kuinka ollakaan- av:lla keskustelu kilpistyy perinteiseksi väittelyksi siitä onko äiti maailman napa vai eikö äiti ole maailman napa. Jossain tutkimuksessa oli että äitiys suurentaa aivoja. Ehkei kaikissa tapauksissa...

mutta heti ravinnon laajetessa, myös hoitajia on ollut useampi. Kantajina ovat toimineet myös isommat sisarukset, isät, tädit, isoäidit.

Tällainen yhteisö on ollut käytöntänö ympäri maailmaa myös suomessa n. 50-luvulle asti.

Ydinperheet on hyvin nuori (ja epäterve?) ilmiö.

Jo keräilykulttuurissa äiti oli välillä ravinnon hankinnassa ja lapsi "hoitajilla".

Mulla on päinvastoin ollut se kuva että lapsi roikkui aina liinassa mukana. Joskus luin tutkimuksesta jossa todettiin että jonkun afrikkalaisen yhteisön vauvat ei juuri itkeneet - toisin kuin länsimaiset vauvat - koska ne oli aina liinassa ja tissi suussa vartin välein.

Esimerkiksi täällä av:lla on vallalla omituinen käsitys, että isovanhempien apu (ja ylipäätään ystävät, ihmisten tuki, auttaminen ja yhteisöllisyys) on merkki heikkoudesta.

Jatkuvasti täällä syyllistetään äitejä siitä, että lapsia hoitaa välillä vaikka isovanhemmat. Ja se kirottu VIRIKEHOITO, huiiiii!!! Ja että äitien pitäisi heittää oma elämä nurkkaan vähintääkin ekaksi vuodeksi lapsen syntymän jälkeen. Miehet taas voivat jatkaa elämäänsä samaan tapaan kuin ennen lasta.

Täällä hoetaan jatkuvasti mantraa "kun olet lapsen tehnyt, niin itse sen myös hoidat" jne. Ihan sairasta. Ennen ollaan eletty tiiviisti yhteisöissä, missä apuna ovat olleet mummot, tädit, naapurit jne. Varakkaimmilla on ollut ihan kotiapulaisia, jotka ovat auttaneet lasten ja kodinhoidossa. Nykyään nysvätään ydinperheen kanssa, tukiverkot saattavat olla monien satojen kilometrien päässä. Se päiväkoti voi olla ainoa paikka, josta saa apua lapsenkasvatukseen ja siihen, että on sitä omaa aikaa. Ai niin, omaa aikaahan äideillä ei saa olla... Mutta vaikka tukiverkkoa lähellä asuisikin, niin sitä ei saa käyttää. Koska kun sen lapsen on tehnyt, niin itsehän se on hoidettava....

mutta heti ravinnon laajetessa, myös hoitajia on ollut useampi. Kantajina ovat toimineet myös isommat sisarukset, isät, tädit, isoäidit. Tällainen yhteisö on ollut käytöntänö ympäri maailmaa myös suomessa n. 50-luvulle asti. Ydinperheet on hyvin nuori (ja epäterve?) ilmiö.

Näissä asioissa tehdään kuitenkin sitten virhe kun yritetään perustella yhteisöllisyydellä että eristyneessä ydinperheessä eläessä jätetäänkin tosi pieni lapsi yhtäkkiä vieraan hoitoon pitkäksi aikaa. Kun tilanne ei ole enää sama kuin ennen. Aikaisemmin se "rakas ja turvallinen mummo" eli oikeasti samassa rakennuksessa tai samassa pihassa. Nykyään mummo on rakas ja läheinen jos nähdään kerran viikossa. Tai harvemmin.

mutta meillä on isovanhemmat hoitaneet paljon lapsia ei pakosta vaan halusta.

Samoin olen itse imettänyt siskoni lapsia ja kummityttöä kun olen heitä hoitanut. Vauva ei mitenkään valitse rinta mistä maito tulee, kaikille on eri äidin rintamaito kelvannut.

Vanhin lapsistani on 14v ja erittäin sosiaalinen ja helppo lapsi. Vaikka on ollut yökylässä isovanhemmillaan 1 vuotiaasta lähtien muutamia öitä kerrallaan.

Kaikki sisarukset on seurannut perässä, mummolaan yökylään pyydetään eikä se ole pakko. Sormilla vain lasketaan että nyt ollaan mummolassa kolme yötä ja sitten haetaan kotiin.

Kaikki lapset lähtevät mielellään isovanhempien kanssa lomille pidemmäksikin aikaa. He luottavat siihen että myös muut aikuiset huolehtivat heistä ja kun he tulevat kotiin niin kotona kaikki jatkuu samaan tapaan kuin ennenkin.

Meillä kaikki lapset ovat saaneeet nukkua vieressä ja vieläkin isommat lapset kömpivät samaan sänkyyn viikonloppu aamuisin.

Ja lapset oppivat myös käytännössä että molemmat vanhemmat osaavat huolehtia arjesta kun molemmat vanhemmat ovat olleet täysipäiväisiä kotivanhempia.

Ja koska rahaa ei ollut ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin liiemmin niin mitää rojuja ei nurkkiin kertynyt. Yhtään tuttipulloa ei ostettu eikä tuttia. Vesi hörpittiin heti tavallisesta juomalasista ja ym.

Lapset ova päässeet mukaamme lähes jokapaikkaan. Osaavat istua hiljaa kanserteissa ja pimeässä ulkona voi leikkiä. Ja aikuisen ei tarvitse viihdyttää lasta vaan leikitään sen kaverin kanssa joka on saatavilla, ikäeroilla ei ole merkitystä.

mutta heti ravinnon laajetessa, myös hoitajia on ollut useampi. Kantajina ovat toimineet myös isommat sisarukset, isät, tädit, isoäidit. Tällainen yhteisö on ollut käytöntänö ympäri maailmaa myös suomessa n. 50-luvulle asti. Ydinperheet on hyvin nuori (ja epäterve?) ilmiö.

Näissä asioissa tehdään kuitenkin sitten virhe kun yritetään perustella yhteisöllisyydellä että eristyneessä ydinperheessä eläessä jätetäänkin tosi pieni lapsi yhtäkkiä vieraan hoitoon pitkäksi aikaa. Kun tilanne ei ole enää sama kuin ennen. Aikaisemmin se "rakas ja turvallinen mummo" eli oikeasti samassa rakennuksessa tai samassa pihassa. Nykyään mummo on rakas ja läheinen jos nähdään kerran viikossa. Tai harvemmin.

Meidän lapselle mummo ja ukki ovat rakkaita ja läheisiä vaikka eivät aina tapaakaan kuin kerran viikossa. Joskus saattaa mennä kaksikin. Ja nyt 2-vuotiaana lapsemme ihan ikävöi mummoa ja ukkiansa jos menee vähän pidempään ettei heitä näe.

Sama tilanne on tarhassa omahoitajan kanssa. Hoitaja on selvästi läheisin ja tärkein hoitaja ja hänen kanssaan lapsella on hyvä turvallinen suhde.

Ei siis välttämättä tarvitse asua samassa pihapiirissä eikä nähdä joka päivä, että turvallinen kiintymyssuhde syntyy.