Minä en tule lapseni kanssa toimeen! OV

Älä kovaa, mutta niin että oppii. Lapsi nauraa ihan selvästi sille, että tietää ettet voi hänelle mitään. Näytä, että todellakin voit.

Ja huomionpuutteella tarkoitan puutetta verrattuna tarpeeseen. Joidenkin lasten kohdalla sitä voi olla käytännössä mahdotonta tyydyttää. Lisäksi olette tainneet ajautua negatiiviseen kierteeseen, joka ruokkii itseään. Et ehkä ehdi tai jaksa huomioida lasta positiivisessa niin paljon kuin hän tarvitsisi ja sitten hän hekee edes sitä negatiivista huomiota. Ja kun hän on hankala, et jaksa tai voi huomioida häntä senkään vertaa positiivisesti ja taas lapsi joutuu hakemaan sen huomion negatiivisen kautta ja niin se jatkuu.



Päiväkoti voi olla todella hyvä juttu. Sinä saat hengähtää, lapsi saa uusia virikkeitä ja huomiota hoitajilta ja avustajilta. Ehkä teillä myös jonkinlaisia terapioita liittyy päiväkodissa oloon? Niistäkin voi olla apua. Ja ennenkaikkea sinä jaksat paremmin lastasi ja pääsette ehkä eroon tuosta negatiivisesta kierteestä, kun et enää ole niin väsynyt.

Ajattelin varmaan itse noin, kun tyttö oli 2,5 - 3-vuotias. Meillä ainakin lapsi yritti oikein tosissaan saada minut hermostumaan ja onnistui siinä oikein hyvin. Pohjana oli oma väsymykseni töissä ja sitten arki meinasi kaatua päälle. Tuntui, ettei asiat ole omassa ohjauksessani. Hankin apua itselleni. Kävin juttelemassa ja poraamassa psykologille. Pääsin jaloilleni ja kestin paremmin tytön hyökkäyksiä ja kantelua isälleen. Tuosta on jo pari vuotta. Nyt meillä on oikein hyvä suhde. Tytön temperamentti ei ole mihinkään kadonnut mutta hallitsen tilanteet. Pystyn hillitsemään paremmin itseäni ja olemaan lapsen kanssa rennompi. Moni tiukka tilanne on ratkennut huumorilla. Tuntuu jo että olen ihan hyvä äiti :)

3-vuotias jo ymmärtää ja ilahtuu, kun kehut häntä hyvistä asioista. Jäähylle voit tuhmuuksien jälkeen laittaa (minuutti per ikävuosi) mutta siinä asiassa täytyy olla johdonmukainen ja pysyä itse rauhallisena.

Monet on tyynnytellyt tämän olevan normaalia voimakkaampaa uhmaa, mutta kun tämä uhma alkoi kun poika oli yksi ja jatkuu ja pahenee vaan. Kun komennan juoksee karkuun, nauraa, sylkee ja jopa puree. Periaatteessa olen ruumiillista kuritusta vastaan, mutta kyllä olen tukasta pyöräyttänyt eräänkin kerran ilman kummempaa vaikutusta. Ja ihan samoin voin sanoa, onneksi poika menee syksyllä päiväkotiin, kun välillä tuntuu, etten jaksa enää päivääkään tätä taistelua.



Ja ihan kuule samaa minäkin täällä kiroilen, että minkä hirviön/mielenvikaisen/sekopään poika minusta on tehnytkään.



No huomiotahan lapsi varmaan hakee, mutta rajansa kaikella.

Uhma kuitenkin helpotti hänen täytettyään neljä vuotta. Tiukkoja rajoja on pidetty koko ajan ja niitä suosittelen sinullekin. Jos olisimme menneet tytön ehdoilla, ei nyt oltaisi tässä. Tavaroiden heittelystä yms hän lähti aina jäähylle. Nykyisin hän on tosi kultainen vaikka edelleen suutahtaa helposti ja pikku asioista. Ja voin kertoa, että monet itkut on itketty ja itsekin olen saanut vaikka kuinka monta raivokohtausta (ja vajonnut 3-vuotiaan tasolle). Mutta tämä siis rohkaisuksi: se VOI mennä ohi, mutta pidä ne rajat!

Sinun pitää yrittää löytää ratkaisut nyt. Jos vaan sysäät niitä eteenpäin, niin sinun ja lapsesi suhde menee vaan enemmän pieleen. Mieti millaista on kun asiat pielessä ja toinen onkin teini...