Miten nainen voi kadota

jos äitiys on ihmisen elämän ainoa mitta ja se vedetään joka paikkaan mukaan. Minulla on työkaveri samanlainen. Töissä puhuu aina vain lapsistaan. Lapsensa ovat jo isoja, nuorinkin menee syksyllä yläasteelle, silti käyttäytyy kuin olisivat vauvoja. Esim. viime talvena oli sitä mieltä että hänen olisi pitänyt saada jäädä kotiin sairaslomalle kun 8-luokkalainen oli pikkuflunssassa kotona. Ja syksyllä kun lukion käynyt lapsensa lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, itki sitä asiaa töissä kuukauden jokaiselle joka jaksoi kuunnella.



Ei ole normaalia jos äiti ei pysty hyväksymään sitä että lapsi kasvaa ja kehittyy ja vähitellen irtaantuu äidistään.

sitten huolestuisin. Nyt vielä ihan normaalia. Lapsistaankin voi innostua niin, että mikään muu ei vähään aikaan kiinnosta. Lapset ovat kivoja ja niiden hoito mielenkiintoista sekä antoisaa.

Mitä surullista siinä on, jos nainen elää lapsilleen omistautuen muutaman vuoden? Pikemminkin minusta on surullista se, että äidit eivät tajua sitä, miten nopeasti aika menee, ja lapset ovat pian isoja, ja miten sössitään hyvät kiintymyssuhteet ja lapsen turvallisuudentunteen terve kehitys pakkoitsenäistämällä lapsi heti kun vain mahdollista, kun itsellä on pakko mahdollisimman nopeasti palata aikaan ennen lapsia. SE on erittäin surullista, sekä lapsen että äidin itsensä kannalta. Moni murehtii vanhempana kun ei malttanut rauhoittua edes sen pienen hetken ajaksi, minkä lapset ovat pieniä, se aika kun ei koskaan palaa!



1,5-v lapsi on melkolailla vauva vielä. Huomaat sen siinä vaiheessa viimeistään, kun katsot viiden vuoden päästä valokuvia.

Mitä surullista siinä on, jos nainen elää lapsilleen omistautuen muutaman vuoden? Pikemminkin minusta on surullista se, että äidit eivät tajua sitä, miten nopeasti aika menee, ja lapset ovat pian isoja, ja miten sössitään hyvät kiintymyssuhteet ja lapsen turvallisuudentunteen terve kehitys pakkoitsenäistämällä lapsi heti kun vain mahdollista, kun itsellä on pakko mahdollisimman nopeasti palata aikaan ennen lapsia. SE on erittäin surullista, sekä lapsen että äidin itsensä kannalta. Moni murehtii vanhempana kun ei malttanut rauhoittua edes sen pienen hetken ajaksi, minkä lapset ovat pieniä, se aika kun ei koskaan palaa!

1,5-v lapsi on melkolailla vauva vielä. Huomaat sen siinä vaiheessa viimeistään, kun katsot viiden vuoden päästä valokuvia.

että täällä av:llä on vain 2 vaihtoehtoa ja ne on täydet ääripäät.

Se ei ole todellakaan normaalia jos ihminen on vain ja ainoastaan äiti, omistautuen täysin asialle. Mahtaa parisuhde olla huonoissa kantimissa, eihän nyt isä voi tunkeutua äidin ja lapsen väliin, tulee vielä äitille traumoja hui. Tai lapselle kun näkevät että äitin ja isän on normaalia osoittaa toisilleen hellyyttä, vielä suurempi hui.

AP:kin kertoi ettei ystävänsä laita lasta rattaisiin vaikka lapsi istuisi mieluummin niissä. Vaan ei, kantaa tätä kantoliinassa. Oletko tosiaankin sitä mieltä että on pakkoitsenäistämistä laittaa lapsi rattaisiin istumaan kun mennään vaikkapa kauppaan? Entäpä sitten kun tämä lapsi alkaa kävelemään tai hurjasti haluaa kouluikäisenä kaverin luo yökylään, mutta ei voi mennä koska ÄITI ei pysty olemaan erossa lapsestaan...

Tajuatteko että nämä on niitä äitejä jotka ei anna isänkään koskaan hoitaa lapsiaan, ikinä koskaan lähdetä kaverin kanssa parin tunnin leffaan koska ikävä iskee niin valtavana. Tai jos lähdetään niin mietitään 5min kuluttua lähdöstä että pitäiskö kuitenkin jättää ilta väliin koska ei ne varmaan isi ja vauva pärjää kotona kahdestaan. No haloo...

Tässä tapauksessa se on äiti jolla ei ole normaalisti kehittyneet kiintymyssuhteet ja turvallisuudentunteet.

Ja kyllä on surullista äitille ja hänen ystävilleen, koska joskus se lapsi lentää pesästä ja ikävä paikka äitille tajuta että kaverit jätti jälkeensä koska mä olin vaan niin äiti...