Lue keskustelun säännöt.
ystävyydestä
14.07.2009 |
Olen jo useamman vuoden ihmetellyt "ystäviäni", jotka olen tuntenut lapsuudesta lähtien. Minne on kadonnut se todellinen ystävyys, josta nautimme useita vuosia sitten? Useimmat ystäväni ovat seurustelleet jo vuosia, kyllästyneet miehiinsä ja silti aika ei riitä muulle kuin työssäkäynnille ja sukulaisvierailuille.
Olen loputtomat kerrat pyytänyt heitä lounaalle, ulos, keikoille jne ja ainoat mihin mennään on miesten ystävien pyynnöt. Minua kyllä pyydetään kaasoksi häihin, tekemään kimppuja ja hoitamaan homma kotiin, kun omat rahkeet eivät riitä.
Aikaa ei todellakaan tunnu olevan, naurattaa, koska minä olen ainoa, jolla on lapsi ja olen hoitanut lapseni viimeiset 5 vuotta yksin, vain silloin tällöin apua saaden.
Voin vain kuvitella, kun he toteuttavat haaveensa saada lapsi, haaveilevat, kuinka mies sitten osallistuu elämään, kun ei nyt ole osallistunut mitenkään, ja eroavat. Well, soittavatko he sitten ja kysyvät, että apua kaivattaisiin, sinullahan oli tästä kokemusta ja lähtisitkö nyt ulos, kun Eerikki ottaa lapset viikonlopuksi...
En voi kuin todeta, että peli on menetetty. Ystväni eivät ole ymmärtäneet moneen vuoteen, mitä käyn läpi, edes halunneet ymmärtää, vaikka olen ystävällisesti yrittänyt selventää, millaista elämä lapsen kanssa yksin on. Monennäköisiä neuvoja on sadellut, vaikka en ole niitä tarvinnut. Ja monennäköisiä neuvoja olen jakanut, vaikka en ole ymmärtänyt, miksi he katselevat miehiään, käyttäytyivät he miten vaan haluavat. Monet ovat valittaneet yksinäisyyttään ja siltikään eivät lähde mihinkään.
Toivottavasti he eivät ole yksin, kun satulinna romahtaa. Minä en aio sitä vierestä katsoa.
Tarinan opetus, vaalikaa ystävyyttä, minä olin valmis tekemään mitä vain sen eteen ja nyt se loppui. Tässä tarinassa minulla on onnellinen loppu :)
Kommentit (4)
sehän tässä onkin, kaikki valittavat kurjaa oloaan, yksinäisyyttään, miesten saamattomuutta, mutta siltikään he eivät kykene turvautumaan muuhun kuin mieheensä tai sukuunsa. Apua olen tarjonnut. Hädän hetkellä olen olkapää johon nojautua, mutta minulle ei ole olkapäätä. Lapseni on kuulema ainutlaatuinen, koska hän on vain minua varten.. Hmm, ai taida lapsi korvata aikuista ihmistä.
Yhden ystävän olen pitänyt lähellä, näistä, joista puhun. Mutta siltikään hänen aikansa ei tunnu riittävän. Tiedän, että elämä muuttuu ja tilanteet muuttuu, ja kaikki eivät kyydissä pysy, mutta enemmän olen huolissani heistä, koska heillä ei ole ketään, minulla on kyllä monia hyviä ystäviä. Ja totta tuokin, lapsuudesta lähtien vaalitut ystävyydet ovat jotain erityistä, mutta, niitä ei yksin jaksa kantaa läpi vuosien. Surullista..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet ilmeisesti yksinhuoltaja, ja pettynyt, kun ystäväsi eivät sinua auta?
Jos ystävilläsi ei ole lapsia, he eivät luultavasti edes tajua, minkälaista tukea yksinhuoltaja tarvitsisi, ja mikä on rankinta lapsen kanssa. Surullista, mutta sitä on vaikea muuttaa.
lapsenhoitoapua. Kaipaan aikaa ystävien kanssa.
Ap
mutta vähän samoja kokemuksia on ollut. Kaikki ystäväni ovat edelleen lapsettomia. Vielä viime syksynä olisin kirjoittanut samoin kuin sinä, mutta jotain tapahtui. Sain oikean yhteyden yhteen ystävääni ja sittemmin myös pariin muuhun. Mä en tiedä, oliko kyseessä se, että mä jaksoin vainota heitä ystävyydelläni. :) Vai heräsivätkö hekin yhtä-äkkiä miettimään, mihin vanha ystävyys on kadonnut.
Sanon vaan, että älä luovuta. Aikuisena on hirveän vaikea löytää kunnon ystäviä, ja jos olet onnistunut pitämään jo lapsuudesta löydetyt, pidä heistä kiinni. Jos saat yhden tai kaksikin säilytettyä, sulla on jotain hienoa. Toki kannattaa myös uusia ystäviä etsiä, mutta vanhassa ystävyydessä on vaan sitä Historiaa...