Ihan typerää väittää, että pitäisi olla kiitollinen kaikesta mahdollisesta " avusta" jota saa

Eihän tuollainen ole " apua" ja sun pitää asiallisesti jutella anoppisi kanssa aiheesta ettei todellakaan syötä lapsellesi mitä sattuu eikä vikistä siitä täällä.

Vierailija:

Eihän tuollainen ole " apua" ja sun pitää asiallisesti jutella anoppisi kanssa aiheesta ettei todellakaan syötä lapsellesi mitä sattuu eikä vikistä siitä täällä.

Tämä jurputus lähti siitä, että natisin eräälle tutulle, kuinka anoppi ei millään suostu uskomaan, että tietyt ruoka-aineet ovat meidän lapselle oikeasti vaarallisia. Meillä kyläilleessään yrittää tuputtaa lapselle vaikka mitä... Anoppi on monesti sanonut, että voi tulla hoitamaan lasta, mutta enää (yksi kerta riitti, alkuperäisessä viestissä syy) emme uskalla lasta anopille antaa. Tuttu sattui olemaan näitä olkaa-kiitollisia-kun-on-edes-jotain-apua -tyyppejä, eikä suostunut ollenkaan ymmärtämään, että tuollainen apu ei ole apua!

Meillä anoppi ostaa liian pieniä vaatteita. Ole niistä kiitollinen, saa viedä suoraan kirppikselle ja kuunnella huutoa kun lapsi ei saakkaan lahjaa.

Lapsella pahat allergiat, mutta aina tyrkyttämässä jotain mitä ei saisi syödä, kun pitäähän lapsen joskus saada maistaa...

hoitokäytäntöihin. Esim. minä en enää nukuttanut vajaat 2-vuotiastani syliin, vaan mielestäni pojan tuli jo nukahtaa omaan sänkyynsä. Se, että minä istuin vieressä tai olin lähistöllä riitti omasta mielestäni. Mutta kun poika oli anoppilassa hoidossa, nukutti anoppi hänet syliin telkkarin edessä. Odotti niin kauan, että on unessa ja nosti sitten vasta sänkyyn. No, mitäs tuosta, kun kuitenkin kotona mentiin ensimmäisen tavan mukaan. En viitsinyt tuosta mitään sanoa, vaikka sinällään koin tuon syliin nukutuksen ihan turhana ja paluuna taaksepäin. Jos kaikesta nipottaisi, niin eipä olisi kohta hoitajaa lapselle.



Nuo allergia-asiat ovat sitten toinen lukunsa, ruoka-asiat tulisi muutenkin olla aina vanhempien määrättävissä varsinkin jos jokin ruoka-aine selvästi aiheuttaa oireita.

Itse olin toissa kesänä viimeisillään raskaana ja mieheni oli poissa pari yötä kotoa - ihan pakon vuoksi, kun joutui kiireelliseen leikkaukseen. Anoppi tunki itsensä meille yöksi, kun ei hän itselleen koskaan antaisi anteeksi jos jotain sattuisi. Viittasi siis siihen, että joutuisin lähtemään synnyttämään ja esikoinenkin on kotona.



Itse olin tuohon aikaan t-o-d-e-l-l-a väsynyt, en olisi tarvinnut ketään ylimääräistä passattavaa. Eihän anoppi sitä kuunnellut, enkä jaksanut alkaa tappelemaankaan, otin vieraan vastaan ja passasin. Aamulla kuuntelin lapsen kitinää, kun anoppi laitto naamaansa niin kauan, että uloslähtö venyi melkein lapsen ruoka-aikaan asti. Illalla lapsen nukkumaan meno viivästyi, kun anoppi halusi laittaa lapsen nukkumaan, mutta kun nukkumaanmenoaika tuli käsille, menikin anoppi suihkuun ja laittoi sen jälkeen hiukset jne. Aamulla kun vihdoin pääsimme ulos, ilmoitti anoppi vartin kuluttua, että hänen on lähdettävä kotiin laittamaan appiukkopuolelle ruokaa. Eli minun piti siltä istumalta hypätä autoon ja lähteä kuskiksi.



Onneksi ei ollut kuin yhden yön. Olin jo tuosta nii-in väsynyt, että alta pois. Seuraavaksi yöksi tuli tuekseni onneksi siskoni, joka sentään älysi itse tehdä petinsä ja ruokansa.