Aikuisilla on tolkuttoman huono käsitys siitä, kuinka erilaisia eroja on olemassa.

Tiedän, parasta lapselle olisi ehjä koti, jossa vanhemmat rakastaisivat sekä toisiaan, että lapsiaan. Tästä olen ihan samaa mieltä, mutta en siitä, että ero aina ja ihan jokaisessa tapauksessa olisi lapsen tulevaisuuden kannalta aivan hirvittävä ja tuhoisa ratkaisu.

Minun vanhempani erosivat, kun olin yhdeksän. Tietysti se oli shokki ja järkytys ja monta iltaa meni siitä puhuessa. Vanhempani eivät koskaan riidelleet, joten uutinen tuli ihan puun takaa. Onneksi vanhempani eivät aloittaneet riitelyä myöskään erotessaan, vaan hoitivat asiat sivistyneesti. Silloin lapsena en siis tosiaan huomannut, että vanhempani olisivat erotessaan olleet vihaisia toisilleen, hieman surullisia kylläkin.

Vanhempieni ero on varmasti jättänyt minuun jälkensä, mutta millään tavalla pilalle en kyllä koe elämäni menneen. Enkä suostu aiheesta enää vuosien jälkeen traumatisoitumaan ja katkeroitumaan vain siksi, että joidenkin mielestä ero aina tuhoaa lapsen psyyken!