Millaista elämäsi oli kun täytit 27v?

mies, oma koti, 2 ihanaa tyttöä 4v ja 2v

Nyt kolmen lapsen äiti, edelleen onnellinen...

Oma uusi koti, jossa ensi kerran elämässäni kunnolla tilaa. Kaksi ihanaa lasta 2,5v ja 3kk, avioliitto kukoisti.

Gradu loppusuoralla, työtilanne pätkää, raha-asiat miten sattuu, epävarmuutta kovasti.

hyvässä duunissa, asuin Helsingin keskustassa...



Nyt 20kg painavampi, 2 lasta, asutaan Vantaalla, 8 vuotta vanhempi, vähän viisaampi ja ennenkaikkea onnellinen : )

Elämä oli hyvää silloin, ennen burn outia ja masennusta : (

Olin etäsuhteessa. Poikaystävän kanssa meni poikki, mutta mentiin uudelleen yhteen sen ulkomailla oloni aikana. Liftattiin yhdessä halki Euroopan ja opiskelin ja tein hanttihommia.

tyttäreni oli melkein 2kk ja opettelin äitiyteen..

Eka lapsi oli 6 viikkoa ja vaikka mies oli työttömänä kotona niin kaikki oli tosi hyvin.

Sain onneks puoli vuotta myöhemmin repäistyä itseni irti silloisesta elämästäni. Ikävuodet 25-27 voisin vaikka unohtaa ja paljon yksityiskohtia olen unohtanutkin. Mitään kiinnekohtia tuolta ajalta ei ole, vaikka yleensä minulla on hyvä muisti. Onneksi elän nyt onnellista aikaa.

ostimme ensimmäisen yhteisen kodin, saimme esikoisen

Odotin esikoista alkuvaiheessa, ahkeroin ja vaikeroin lopputyötä kasaan. Remontoimme asuntoa.



27v synttäreillä oli pari tuttavapariskuntaa, söimme rapuja ja pelasimme lainapelikoneella tappelupelejä.

piti ihan laskea. Olin kahden vaiheilla, että täytinkö 27v vai 28v ja kun hoksasin, että 27v niin olin tyytyväinen että sillä pärställä sai vielä vuoden anteeksi.



Niin, se surkea olo ei liittynyt ikääni vaan ihan muihin juttuihin. Olin kuullut edeltävänä päivänä jotain joka sai minut suunniltaan huolesta ja pelosta tulevaa kohtaan. Asia koski isääni. Isää, jota olin välillä joutunut hoitamaan kuin pientä lasta, isää joka ei aina ollut edes välittänyt minusta vaan oli ollut omassa säälissään niin onneton, että jätti minut heitteille. Isää jonka kuolemaa nyt pelkäsin. Isä, niin paska kun välillä oli ollutkin, oli minulle tärkeä sillä isän kanssa olin seissyt tuulissa ja tuiverruksissa, elämä oli ollut vuoristorataa ja minäkin siinä jossain vaiheessa jo valmis päättämään päiväni kun en enää muutakaan osannut. Isä oli kuitenkin hyvinä aikoina yrittänyt parhaansa ja kai sitä vanhempaansa kohtaan on lojaali vaikka mitä eteen tulisi. Äitiä minulla ei ollut ollut enää 20 vuoteen, joten isän kuolema oli vuosia ollut kamalin asia minkä ikinä saatoin ajatella tapahtuvan. Sitten olisin ihan yksin.



Isä kuoli muutama kuukausi tuon synttäriaamun jälkeen. Yllättäen, mutta juuri niistä syistä kuin olin pelännytkin. Kuolema olisi tullut pian muutenkin, mutta isä päätti päivänsä niin kuin oli itse valinnut.



Nyt kaikki se epätoivo ja tuska tuntuu aika kaukaiselta. Minähän olen selvinnyt yllättävän hyvin. Isän kuolema oli silti sata kertaa kauheampaa kuin olin ikinä kuvitellutkaan, mutta silti seison tässä nyt hyvinvoivana ja onnellisena. On ehkä julmaa sanoa, mutta nyt vasta olen tajunnut, että isän kuolema vapautti minut elämään omaa elämääni.

Hyvin erilaista tosin kuin se on nyt. Olin sinkku, vakituisessa työpaikassa. Juhlin paljon. Haaveilin perheestä, mutta silloin se vaikutti mahdottomalta haaveelta. Olin juuri lopettanut pitkäaikaisen, vaikean suhteen. Nyt 7 vuotta myöhemmin meillä on kaksi lasta, 5 ja 3v.

Suhde joka oli aikaisemmin ollut ihana alkoi mennä kuralle, tuntui että olin aina väärässä. Lopulta sain potkut työstäni yt-neuvotteluissa, ja uusi työ tuntui masentavalta takapakilta urallani. Laskin kuukausia että kehtaisin irtisanoutua uudesta työstäni, samoin kuin laskin kuukausia että uskaltaisin jättää miehen. Olin hiljaa mielessäni asettanut aikarajan sille ja järjestänyt kaikki asiani (mm. asuntoasiat) niin että pystyisin aikarajan tullen halutessani muuttamaan pois.



28. vuosi oli paljon parempi, 29. vuosi jo erinomainen.

Edessäpäin :D



Nyt 24v.

Olin vaikeasti masentunut ja sopivaa lääkettä heattiin. Olin juuri lopettanut 3 kk kestäneen terapian, koska terapeuttini sairastui burn-outiin. Onneksi lopetin sen, koska en saanutkaan kelan terapiatukea (rahat loppuivat kelalta kesken sinä vuonna), 3 kk maksoi sitten vain puoli omaisuutta.



Olin sairaslomalla, elämästäni niinä toivottomina hetkinä en muista juuri mitään. Ero meinasi tulla, koska avomiehenikin oli tällöin todella masentunut ja riitelimme kovasti.



Pääsin sitten seuraavana vuonna terapiaan, jonka voimin (ja oikean lääkityksen) aloitin taas työt ja sain gradun tehtyä ja valmistuttua. Nyt 31v.



Muistakaahan olla onnellisia elämän pienistä asioista ja terveydestä! =)

Juuri olin aloittanut taas työt ja mies jäänyt hoitovapaalle lapsen kans.

Toinen lapseni oli juuri täyttänyt vuoden, ja vauva-ajan ongelmat (allergiat, huono nukkuminen) alkoivat olla takanapäin. Edessä oli vielä reilusti aikaa nauttia kotiäitiydestä ennen yliopisto-opintojen pariin palaamista.

Juuri niihin aikoihin valmistuin oikeustieteiden maisetriksi hyvällä menestyksellä. Loistavat tulevaisuuden näkymän uran kannalta! Kaikki läheiset ja perhe olivat onnellsiia ja tyytyväisiä ja terveitä! En ollut pitkään aikaan ollut lainkaan masentunut, vaan tasapainoinen, tyytyväinen ja terveellä tavalla itsevarma nuori nainen!



Minulla oli jo jonkin aikaa ollut loistavasti toimiva ja tasapainoinen parisuhde, ja lämpimät välit ala-aste ikäiseen lapseeni, joka on älykäs, suloinen ja ihana! Hänelläkin todella kiva paras kaveri ja pari harrastusta, joissa pärjää!



Oma ihana omakotitalo, josta hieman lainaa, mutta lisäksi kaupunkiasuntona näppärä yksiö Helsingin keskustassa mm. opiskelujen vuoksi.



Vanhoja kouluaikaisia ystäviäni tapailin joka kuukausi ja olimme hyvissä väleissä, vaikka jokaisella olikin jo omaa uraa ja elämää luotu omilla tahoillamme. Olin saanut paljon hyviä ystäviä yliopistolta ja joka viikko viihdyin esim. ulkona ystävien kanssa syömässä tai vuoroin ystävien kesken kutsuilla!



Ei stressiä, sairauksia, turhaa huolta, tasapainottomuutta tai särkyneitä sydämiä, vaan onnea, rakkautta, uranluontia, vapaa-aikaa, tasapainoista kotia!



Terv. 21-v