Mihen isoäiti kuoli ja joka h****n kerta kun käymme isoisänsä luona, alkaa sama vollotus

Onneksi et ole äitini.

Mutta sanoin, että aikaa on jo kulunut. Meidän suvusta on kuollut 4 lähiomaista 5 vuoden sisällä, ikävä on mutta elämä jatkuu!!

ap

Jos sinä et halua surra niin miksei toiset eivät saisi tehdä sitä vapaasti?

Ukkini ei ole vieläkään päässyt yli tuosta tapahtumasta. He ehtivät olla yhdessä pikkasen yli 50 vuotta. Kovaa se on ollut myös äidilleni, joka siis menetti täten äitinsä.

Vierailija:

Ukkini ei ole vieläkään päässyt yli tuosta tapahtumasta.

ap

laista keneltäkin on kuollut ja missä ajassa...Siitäkö sitten pitäisi voida vetää suora johtopäätös, että kuinka paljon ja kauan ihminen saa olla suruissaan...Voi jessus!



Miehesi suree, ja sinä voivottelet netissä, että et jaksa katsella mokomaa " vollotusta" . Hieno homma. Vaikka mun mieheni itkisi kuollutta hamsteria, en voisi suhtautua hänen suruunsa noin epäempaattisesti. Tietysti suruun voi jäädä " kiinni" epäterveellä tavalla, mutta eikös läheisten ihmisten juuri silloin kuuluisi yrittää auttaa ihmistä tästä eteenpäin, tukien ja myötätunnolla, ei surua vähätellen...Mitä jos kokeilisit sitä; miehesi tukemista, surun jakamista ja eteenpäin auttamista? Vaikkapa keskustelemalla, kuuntelemalla, myötäelämällä. Voisi surukin ehkä alkaa helpottaa, kun saisi edes omaltavaimolta oikeutuksen sen kokemiseen. Ehkäpä miehesi kokee, että vain vaarin seurassa tulee ymmärretyksi ja saa hetken aikaa aina kerrallaan ihan oikeasti surra isoäitiään.

Vierailija:

Tietysti suruun voi jäädä " kiinni" epäterveellä tavalla, mutta eikös läheisten ihmisten juuri silloin kuuluisi yrittää auttaa ihmistä tästä eteenpäin, tukien ja myötätunnolla, ei surua vähätellen...Mitä jos kokeilisit sitä; miehesi tukemista, surun jakamista ja eteenpäin auttamista? Vaikkapa keskustelemalla, kuuntelemalla, myötäelämällä.

On puhuttu asiasta, muisteltu isoäitiä ym. Minä en saa isoäitiä takaisin vaikka olisin kuinka ymmärtäväinen. Mies puhuu asiasta ihan ' reippaasti' jopa omien vanhempiensa kanssa (kyse sentään toisen äidistä) mutta taitaa sitten olla isoisä se, joka ei pääse elämässä eteenpäin.

ap

Minä olen menettänyt isoisäni ja isoäitini on se jolle asia tuntuu kaikkein vaikeimmalta. Mutta niinhän sen kuuluu ollakin, miksi et tätä ymmärrä? Isoäitini on se, joka jää yksin. Hän eli isoisän kanssa 50 vuotta ja nyt hän menee nukkumaan yksin, juo aamukahvin yksin. Me muutkin vaaria toki kaipaamme, mutta meillä on omat perheemme jotka pitävät meidät pystyssä.

Tottakai häntä saa ja pitääkin muistella, mutta kun miehen elämässä olisi niin paljon muutakin kun vain tavallaan ' päästäisi surusta irti' . On ystäviä, lapsenlapsenlapsia, kaikkea iloistakin ympärillä tapahtuu.

ap