Mä tein jotain kamalaa!!!

Lepäät,niin ei väsyneenä mene hermot. Suhteuta asiat. Miten teillä muuten menee pojan kanssa..Ota kokonaisuus huomioon..En usko että traumaa tuosta sai. Toisaalta oletpa miten hyvä äiti hyvänsä eikai ne lapset aikuiseksi kasva ilman jonkin sortin traumaa,miettikää omaa lapsuuttanne...ja silti meistä on tullut suht tervepäisiä..enempi vähempi...Taisitte pelästyä kumpikin..sekä poika että sinä..;-)

Suosittelen käymään asian läpi hyvin. Mieti, miksi teit niin ja miten et tee sitä enää koskaan. Minä olen kerran tukistanut lasta tosi kovaa ja siitä seurasi aivan kamalta henkiset arvet -minulle. Ei siitä meinaa päästä yli.

Lapsi ei ollut sitten moksiskaan(jonkun ajan päästä), mutta itselle tuli kauhea olo, niinkuin olisi tappanut jonkun:( Sitä tunnetta ei voi selittää!!! KOko ajan sitten yritin lapselle hyvittää tekoani ja luulin, että toiselle jää kauheat traumat. Lapsi muistaa teon, mitä itse teki, muttei sitä, mitä minä tein. JOtenkin tajusi tehneensä väärin, koska tuli sitten itse pyytämään minulta anteeksi ja mä sit sain vielä suuremmat omantunnontuskat.. KAUHEAA..

HUONOHERMOINEN LUUSERI!HANKI ITSELLESI AMMATTIAPUA!

Ja mun fiilikset juuri nuo: olen maailman paskin äiti, ihan sietämätön morkkis. Aina kun tulee samanlainen tunnekuohu ja aggressio itselle, palautan mieleen nuo fiilikset - en halua kokea niitä enää. Lapsen kanssa asia puitiin ja hän ei sitä muistele ainakaan ääneen. Mutta itselleni se jätti häpeälliset arvet - minä, joka muka vastustan väkivaltaa, läppäisin pientä avutonta lasta, rakkaintani maailmassa.



Olet varmasti opetuksesi saanut. Älä piiskaa itseäsi enempää, mutta muistele tuota fiilistä, kun seuraavan kerran pinna palaa. Mulla se ainakin auttaa. Huudan kyllä kuin leijona ja vien tiukassa otteessa lapsia jäähylle, mutta en enää lyö. Sen uskallan luvata.



Tsemppihalit! :-)

ei tätä tunnetta voi sanoin kuvailla. Poiak on mulle niin rakas ja mä meen sitä läymäyttään? Pääseekö tästä ikinä yli? Tiedän kyllä tasan tarkkaan että oli viimeinen kerta..ap

Jos poikasi aistii ahdistuksesi ja yrität sitä koko ajan hyvitellä hänelle(kuten minä), niin lapsi alkaa miettimään, että:" hei, missä tässä nyt mennään?" Lapsi alkaa sit vasta kelaamaan asiaa enemmän mielessään. Antaa asian olla, anteeksi on pyydetty, anna myös itsellesi anteeksi. JA tiedän, ettet lyönyt häntä " lyömisen ilosta" , vaan sen takia, että joskus on rajan mentävä jossakin...

tiedät tehneesi väärin. Ihmisiä me ollaan. Nyt juttelet pojan kanssa asian, halitte ja sylittelette. Älä sorru selittelyyn, vaan totea yksiselitteisesti, että äiti ei olisi saanut niin tehdä. Ja muista: älä myöskään tulevina päivinä hyvittele asiaa sallimalla hänen toimia tavoilla, jotka aiemmin ovat olleet kiellettyjä. Sama jämäkkä linja, mutta ilman läpsyjä.



Jaksamisia. Kyllä te siitä yli menette. Komeasti! Lapsellasi on ihana ja välittävä äiti!!! :)



t. se 3 v. sitten saman kokenut

ahtunut. Tuossa 3:n vanhana ihmiselle kehittyy minä-kuva. Nyt olet ehkä turmellut lapsen itsetunnon.

Itse olen saanut eräänkin kerran oikein tuppivyöstä (ja täysin aiheetta) pikkutyttönä ja täysin tasapainoinen ihminen silti tullut.

Vierailija:

Ja mun fiilikset juuri nuo: olen maailman paskin äiti, ihan sietämätön morkkis. Aina kun tulee samanlainen tunnekuohu ja aggressio itselle, palautan mieleen nuo fiilikset - en halua kokea niitä enää. Lapsen kanssa asia puitiin ja hän ei sitä muistele ainakaan ääneen. Mutta itselleni se jätti häpeälliset arvet - minä, joka muka vastustan väkivaltaa, läppäisin pientä avutonta lasta, rakkaintani maailmassa.

Olet varmasti opetuksesi saanut. Älä piiskaa itseäsi enempää, mutta muistele tuota fiilistä, kun seuraavan kerran pinna palaa. Mulla se ainakin auttaa. Huudan kyllä kuin leijona ja vien tiukassa otteessa lapsia jäähylle, mutta en enää lyö. Sen uskallan luvata.

Tsemppihalit! :-)

Toivottavasti näistä pienistä kasvaa sukupolvi, joka osaa puhua ja selittää. Ettei heti tarvitse käydä kiinni!

Vierailija:

Itse olen saanut eräänkin kerran oikein tuppivyöstä (ja täysin aiheetta) pikkutyttönä ja täysin tasapainoinen ihminen silti tullut.

Lyötkös sinä lapsiasi? Jos vastaat kyllä, et ole tasapainoinen. Olet häiriintynyt joka ei osaa puhua vaan menee sieltä mistä silta matalin ja lapset kärsivät!

päiväkodin palautteen mukaan " reipas ja luottavainen tyttö" . :)

että täällä jeesustellaan yhtä läpsäystä tuohon sävyyn!! Jos ei muu auta niin jotainhan siinä on tehtävä - ai niin mutta taisikin olla se Nico-Petteri kasvamassa..



Seuraavan kerran kun ei tottele, niin kehu ja silitä päästä, jos ei vieläkään tottele niin lupaa ostaa karkkia. Ihan ääritapauksessa voit sanoa ei- ei kuitenkaan ääntä korottaen, siitä tulee traumat jo ihan varmasti.



Ei oo totta mitä täällä jauhetaan..

Mitä pumpulissa kasvavia pehmo-pentuja yritätte oikein kasvattaa! En mitenkään puolusta lyömistä ja ruumiillista kuritusta muutenkaan, mutta kyllä lapsi kestää äidin läpsäisyn kun on tilanne, että hermot kerrassaan palaa pohjaan. Nykyvanhemmat yrittävät viimeiseen saakka säästää lapsensa kaikelta negatiiviselta ja sitten kun jotain tapahtuu, kuten elämässä on tapana tapahtua, sitten järjkytytään pohjaa myöten.



Kuten joku tuolla jo kirjoittinkin, että ennen ruumillinen kuritus oli hyvinkin tavallista ja silti kuritettavasta kasvoi mitä mallikkaampi kansalainen. Lapsen kuuluukin kokea pettymystä ja rangaistus (ei tietenkään fyysinen) kuuluu seuratakin huonosta käytöksestä. Lapsenkin pitää oppia tajuamaan, että sen rakkaimmankin ihmisen -äidin- sietokyky on rajallinen ja äitikin väsyy joskus.



Ei ne lapset rikki mene, vaikka joskus tukkapöllyä tuleekin, eikä äidinkään tarvitse siitä suunnatonta syyllisyyttä tuntea. Elämää se vaan on, ei sen kummempaa.