Lue keskustelun säännöt.
Mikä minua vaivaa???
17.05.2007 |
Tutustun helposti ihmisiin mutta sitten petyn heihin ja näen heissä virheitä ja ärsyttäviä ominaisuuksia joitten perusteella en haluakaan olla ystävä. Sama toistui jo aiemmin kumppaninvalinnassa. Miehet alkoi ällöttää pian ja moni seurustelusuhde katkesi siihen. Jälkeenpäin haikailin exiäni ja olin salaa vimmatun mustasukkainen heidän uusille naisilleen. Viihdyn yksin erinomaisen hyvin, mutta silti hakeudun ihmisten ilmoille ja solmin uusia ystävyyssuhteita. Ne vain kuluvat äkkiä loppuun, kun tuntuu ettei ole mitään annettavaa toisillemme eikä mitään juteltavaa. Alkuunhan voi jutella kaikkea perheestä, molempien menneisyydestä, kotikaupungeista jne., mutta sitten puheenaiheet on kaluttu loppuun. Sen jälkeen yhdessäolo tuntuu puisevalta eikä mitään sanottavaa ole. Elämäni on tasapaksua eikä minulla ole mitään mistä kertoa tai jakaa toisten kanssa. Miehen kanssa on ollut parisuhdekriisi (mies oli uskoton avoliiton aikana) mutta en halua niistäkään kertoa ulkopuolisille. En osaa ja minusta tuntuu ettei minun asiani kiinnosta edes ketään vaan ite olen aina kuuntelijan ja olkapään roolissa.
Kyllästyn siis äkkiä ihmisiin ja alan nähdä heidät pinnallisina, itsekkäinä, laiskoina jne. Jopa lapsiini kyllästyn usein ja haluaisin heidän olevan vallan toisenlaisia ja toista sukupuolta, vaikka molemmat ovat ihan mukavia kavereita. Mieheni rakastaa minua avoimesti ja hän on ainoa johon ja jonka rakkauteen luotan täydellisesti. Kaverit koen aina ennenpitkää riippana, heitä pitäisi auttaa mutta itse en saa mitään heiltä koska en osaa pyytää apua enkä uskoa että kukaan haluaa auttaa minua. En myöskään luota siihen että kukaan pitää minusta jos sanon omia mielipiteitä tai olen äänessä, niinpä yritän miellyttää muita jatkuvasti mikä on rankkaa. Siksi en jaksaisikaan ystävyyssuhteita vaikka kuitenkin hankkiudun sosiaalisiin tilanteisiin. Tänäänkin treffasin kaupungilla yhtä ystävää, mutta istuimme nokatustin kahvikuppien ääressä eikä mitään sanottavaa ollut. Yritimme vaihtaa kuulumisia mutta kun minulle ei kuulu ihan mitään. Kaveri kertoi jotakin työpaikastaan ja minä kyselin. Jälkeenpäin oli turta olo ja sellainen että onpa tämäkin velvollisuus suoritettu ja tuota ystävää ei tarvitse tavata kuukauteen.
Mikä minusta on tehnyt tällaisen? Olen yrittänyt muuttua ja vaatia enemmän itseltä ja muilta mutta en osaa. Olen näin rakennettu. Onko kyökkipsykologeilla näkemyksiä miksi olen tällainen?
Kommentit (2)
Anna elämän vaan olla ja elä sitä silmät auki, katsele asioita vaikka lapsen näkökulmasta välillä niin huomaat asioita ihan eri lailla. Unohda kaikki ennakkokuvitelmat siitä minkälainen ystävän täytyy olla. Voihan olla, että sielunkumppanisi onkin 80-vuotias mummo vanhainkodista. Mistäs sen tietää, kokeile.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et pidä itseäsi kiinnostavana, auttamisen väärtinä jne. Kun joku ystävystyy kanssasi, lakkaat arvostamasta häntä - eihän kukaan järkevä ihminen sinusta piittaa (=alitajuinen käsityksesi itsestäsi, ei siis minun mielipiteeni...)
Miksi muuten puhut pelkistä kuulumisista kaverien kanssa? Äkkiähän ne perheasiat on setvitty, mutta eikö sinua yhtään kiinnosta kuulla heidän mielipiteitään mistään yleisemmästä? Minusta on hauska jutella kulttuurista, politiikasta, maailman tapahtumista, uutisista, melkein mistä vain - joten joko sinulla on huonosti valitut kaverit, itselläsi kapea kiinnostuksen ala TAI huono keskustelutaito.
No niin, paukutin aika terävästi, mutta itse kysyit... ihmiset EIVÄT ole keskimäärin ottaen itsekkäitä ja typeriä, mutta sinulla on heistä sellainen käsitys. Kannattaa siis lähteä siitä, että mietit, miksi niin ajattelet.
Hyvä juttu, että sinulla on hyvä mies ja toimiva suhde häneen. Mutta on huono juttu, jos kyllästyt usein lapsiisi. Varmastikin pyrit peittämään moiset tunteesi, mutta monesti lapset vaistoavat tuollaisia asioita. Miksi he sinua niin tympivät, oletko miettinyt syitä?
On paradoksaalista, että itsetunnoltaan heikko ihminen tuntuu halveksuvan muita. Ikään kuin hän itse muka olisi jotenkin muiden yläpuolella ja parempi! Mutta noin se vain usein on, että oikeasti kyse on nimenomaan itsensä HEIKOSTA arvostuksesta. Kun ei anna itselleen lupaa olla heikko ja erehtyväinen, ei sitä hyväksy muissakaan.