G: Mistä asiasta et ole päässyt vielä yli? Siis olet vihainen, katkera, surullinen....

- Kasvoin isättömänä. Siis se, että vanhempani ovat eronneet ei ole minua koskaan häirinnyt, vaan se, että isäni on joku säälittävä narkkarijuoppo joka ei ole koskaan ollut minusta pätkääkään kiinnostunut, kiva sitä aina selitellä kaikille uusille tuttaville kun tulee perhesuhteista juttua. Kuolisi vaikka, niin voisin vaan kuitata kaiken sillä, ei tarvitsisi jauhaa asiasta sen enempää.



- Isäpuolen harjoittama väkivalta minua ja äitiäni kohtaan. Toivon, että tyyppi itse saisi joskus oikein kunnolla turpaansa, voisi tehdä sille hyvää. Olisinpa aikoinaan soittanut poliisit paikalle niin kuin monesti uhkasin.



- Ex-poikaystävän väkivaltaisuus, mustasukkaisuus ja pettäminen. Joskus tosiaan toivon, että olisin pistänyt kunnolla hanttiin, repinyt siltä silmät päästä tai edes nostanut syytteen. Mutta ei, lammasmaisesti selittelin kaikille, että me nyt vaan kasvettiin erilleen.



- Toisen exän solvaukset eron aikoihin, jostakin syystä tyyppi, johon en edes ollut millään tavalla sitoutunut, sai itsetuntoni täysin kuralle haukkumalla minut rumaksi, lihavaksi, tyhmäksi, säälittäväksi, pilkkaamalla puhevikaani, ystäviäni, perhettäni, arvojani, sänkytaitojani, ammattiani jne.

Olen katkera siitä, että aikuistuin niin myöhään ja kohtelin ex-miestäni huonosti (petin, valehtelin, en kunnioittanut jne.). Lapset joutuivat kokemaan eron minun vuokseni. Häpeän tätä kaikkea ja kadun, vaikken enää miestä takaisin halua.



Nyt uudessa liitossa olen kasvanut aikuiseksi ja tiedän vastuuni. Nyt en vain pääse yli mieheni menneisyydestä, joka satuttaa minua kovin. En osaa antaa anteeksi ja olen siitä pettynyt itseeni.



Hmm...Tämähän on yhtä terapeuttista kuin rippituolissa istuisi katumassa tekojaan:)

Kuinka hän on kohdellut minua, kuinka hän on pahoinpidellyt minua... ei koskaan pyytänyt anteeksi, koska kuulemma on aina ollut minun vika. Eli en ole jättänyt muuta mahdollisuutta. Siksi niin vitun katkera, vihainen, että joskus näitä miettiessäni en saa unta ja joskus toivoisin miehen kuolevan...

Ei minulle pitänyt käydä niin.. Menetin ystäväni ym. Elämä kuitenkin mennyt omalla tavallaan hyvin ja olen onnellinen. Jotenkin se kalvaa mieltä kuitenkin, koen epäonnistuneeni.

Onhan tuollainen mies jo ex??!! :(

Aina sai minut lupailullaan ja vannomisellaan uskomaan. Itsekeskeinen ja täysin häikäilemätön mies.

Koko juttu ihan P-stä, en koskaan pääse asiasta yli. Mies kuulema tunnevammanen sekopää nykyään.



Abortin jälkeen sai 5-6 vuotta myöhemmin kaksoset. Mulle sanottiin, että vanhat jutut tulevat pintaan uuden raskauden yhteydessä. Itse jäin lapsettomaksi.

Isäni kuoleman syöpään kolme vuotta sitten olen jo hyväksynyt ja käsitellyt, vaikka siinä meni kauan.

Mutta yksi hullu asia on mikä edelleen vaivaa: kun esikoinen syntyi kaksi vuotta sitten, olimme 4 vrk sairaalassa, lapsi oli aluksi teholla sokereiden takia. Tuolloin mieheni sitten piti hyvin hillityt ja rauhalliset varpajaiset sairaalassa ollessamme, ei halunnut riehua kun lapsi oli vielä heikossa kunnossa. Sitten kuitenkin kotiinpääsyämme edellisen yön yksinään ryypiskeli myöhään yöhön asti, niin että ei voinutkaan aamulla tulla autolla meitä hakemaan. Itkin ihan hulluna hormoneissani ja kiljuin puhelimeen " miten sä voit!?!?!?" siispä odotimme iltapäivään asti, ja krapulainen mies sitten autoili muutaman tunnin nukkuneena minua ja vauvaa hakemaan.

Kotona arvatenkin oli sotkuista ja hoitelin sitten kaiken yksin ekana iltana ja yönä, kun mies paranteli kohmeloaan. Pyyteli kovasti anteeksi tuota, mutta vieläkin joskus hatuttaa! En kuitenkaan anteeksipyyntöjen jälkeen ole viitsinyt miehelle huomautella tästä. Kaivelee. Pahus!

pitivät isot häät, eivätkä kutsuneet minua. Ainoa syy oli kuulemma ettei me olla nähty moneen vuoteen. Ei ollut kyllä todellinen syy. Ja näkeminenkin on ollut veljeni puolelta pakoilua, ei vaan suostu tapaamaan minua ja nyt en ole enää edes tervetullut hänen kotiinsa!

Tämä vaivaa, kun en ymmärrä miksi tämä kaikki, selityksiä en ole saanut!

Piiloteltua väkivaltaa. Kumoon kaatamisia. Selkeitä hoitovirheitä... Alzhaimerin tautia sairastavaa kun saa kohdella miten vaan joissakin paikoissa näköjään... Pappa-parka onneksi pääsi tuskistaan, kun tekivät päätöksen lopettaa hoito. Viikossa kuihtui kokonaan... Voi miten pitikään ihmisen kärsiä ennen kuolemaansa. Joskus tuntuu, että kunpa vaan voisi jotenkin kostaa tuolle yhdelle sairaanhoitajalle.

olen edelleen ymmälläni kun mietin ex-miestäni. miksi hän valehteli minulle ja katkaisi välit ilman mitään selittely yhtäkkiä... tästä jutusta on jo 7 vuotta aikaa ja edelleen mietin häntä silloin tällöin. en ikävöi vaan ihmettelen.

Alkoi ekana päivänä tarhassa, jatkui kunnes koulu loppui. Tuloksena itsetunto ja -luottamus miinus sata.

Minun taakkani on insesti. Lähisukulainen käytti lapsenuskoani ja avuttomuuttani julmasti hyväkseen useiden vuosien ajan.



Olen vaurioitunut. En osaa luoda normaaleja, rentoja ihmissuhteita kenenkään kanssa. Kukaan ei tunne minua läpikotaisin, olen ihmisten keskelläkin yksinäinen, erilainen. En osaa nauttia seksistä, en luota ihmisiin. Miltei jokainen lapsuusmuistoni muistuttaa minua joko suoraan tai mutkan kautta negatiivisista asioista.



Olen katkera siitä, että en saanut elää lapsen elämää. Ainoa lapsuuteni valui viemäriin.



Koetan jaksaa ajatella positiivisesti ja verrata omaa menneisyyttäni pahempiin kohtaloihin. Niitäkin kun vaikka millä mitalla. Maailma on paha paikka.

petti ja käytti minua hyväkseen kerta toisensa jälkeen ja minä vain rakastin ja halusin sitä miestä vaikka tiesin kaiken, palasin hänen luoseen aina kun hän vain pyysi, odotin häntä kaiket yöt ja päivät. Olen surullinen etten osannut arvostaa itseäni enempää, olen vihainen tälle miehelle, asia on mielessäni päivittäin vaikka suhteesta on jo 15 vuotta aikaa. Toivoisin joskus tapaavani miehen, että hän näkisi kuinka vahva olen nyt, että näkisin kuinka samanlainen hän on vieläkin ja siksi onneton (toivottavasti). Olen siis katkera.

en ole osannut oikeissa paikoissa tehdä suoraselkäisiä ratkaisuja. Olisi pitänyt osata pitä puoliaan eikä esim ripustautua kehenkään kuin viimeiseen oljenkorteen. Nyt vasta olen oppinut kysymään itseltäni, mitä minä haluan? Ja huomaamaan, että se on ihan yhtä hyvä, oikea ja hieno asia kuin miuidenkin ihmisten mielipiteet. Tätä ominaisuutta ovat monet käyttäneet hyväkseen. Siitä olen nyt vihainen. Se lienee haavan paranemisen ensimmäinen vaihe.

ja toivottavsti saan siltä välttyäkin.



Joitain vaikeita asioita on vastaan tullut ja monestakin asiasta olen surullinen. Tunteet voivat nousta helposti pintaan vanhoistakin jutuista vaikka ne kuinka olisi hyväksynyt jo aikaa sitten.



Yksi asia mistä en ole vielä päässyt yli enkä edes kunnolla hyväksynyt on veljeni itsemurha vajaa 2kk sitten. Surutyö on vielä pahasti kesken enkä tiedä koska kipu hellittää, tuntuu yhä niin epätodelliselta...

- uskomatonta, mutta totta

Asiat jäivät selvittelemättä enkä vieläkään tiedä, miksi meille kävi niinkuin kävi. Mitkä asiat menivät vikaan ja miksi meistä ei ollut niitä selvittämään? En ole koskaan halunnut muuta kuin ydinperheen, enkä todellakaan halunnut lasteni joutuvan kokemaan tätä. Kaikkeni olen silti tehnyt, että lasten asiat olisivat mahdollisimman hyvin eivätkä aikuisten ristiriidat sotkisi lasten elämää. Erosta on jo monta vuotta. Ex-mieheni ei tunne tarvetta keskusteluun.

Äitini käytös, minun kasvattaminen ja kohtelu. Olen ollut musta lammas kun olen halunnut kouluttautua enkä elää pienessä rähjässä torpassa kädestä suuhun. En ole myöskään halunnut kutsua isäpuoltani isäksi enkä ole suostunut katkaisemaan välejäni biologiseen isääni. Olen katkera kun minulla ei ole nk tavallisia vanhempia. Olen katkera kun äitini on laiskuuden ruumiillistuma, mitään ei ainakaan lastensa tai lastenlastensa vuoksi viitsi tehdä. Vaikea uskoa että jaksaisin minäkään vaivautua hänen vuoksensa kun ikä alkaa enemmän painaa.

hyväksyä.



Olen kyllä oppinut jotenkuten menetyksen kanssa elämään, mutta se, että pääsisin siitä joskus yli, enpä usko.