Joudutteko huutamaan kolmivuotiaillenne vai meneekö kiellot/käskyt/kehoitukset aina perille normaalipuheella?

Mutta tosiasiassa asiat menisivät kyllä perille ihan normaalipuheellakin. Pinnani ei vain aina riitä keksimään parempia keinoja kuin huutaminen.



Jäähyllä uhkaaminen, asioiden perustelu, positiivisen huomion antaminen, lapsen vireystason ennakoiminen (ei vaadita väsyneeltä tai nälkäiseltä liikoja) jne. toimivat kyllä lähes aina.

mitään auta. Lapsi vain pysähtyy pariksi sekunniksi katsomaan, että mikä tuokin idiootti on ja jatkaa sitten täsmälleen sitä, mitä oli tekemässä.

meillä 2-vuotiaan kanssa se huutaminenkaan ei kyllä ole ratkaisu.....

Mä en ikinä ole huutanut kuopukselle (nyt 5v), en silloin kun lapsi oli pienempi, enkä nytkään. Opin jotain siitä kun nuorena äitinä huusin väsymystä, stressiä ym. nyt jo lähes aikuisille, isommille lapsilleni. Paha mieli siitä kitarisa-aariasta tuli kaikille. Jotain täytyy olla pielessä jos pienelle lapselle joutuu korottamaan (jatkuvasti) ääntään.

meillä puututaan asioihin käännyttämällä niistä pois eli puututaan aina konkreettisesti.

ei jaksais, kun tämän on käynyt lävitse pitkällä kaavalla, kun esikoinen on kehitysvammanen ja käskyjä ei pienenä edes ymmärtänyt ja nyt tämä härkäpäinen kuopus koettelee.

onneksi viimeisellä kierroksella mennään.

Ja tokikaan se ei mitään auta. Mutta kun ei auta mikään muukaan. Ennen sentään tehosi tuo positiivinen huomio todella hyvin ja kiukkupäiviä oli vain jos en ehtinyt lasta huomioimaan tarpeeksi. Nyt kiukutaan ja uhmataan ihan joka päivä, vaikka istuisin koko päivän lapsen vieressä tekemässä ja puuhaamassa, lukemassa ja leikkimässä.



Jäähy ei enää toimi, lelujen poisottorangaistus ei enää toimi, ei toimi ei toimi ei toimi. Eikä huutaminenkaan toimi, mutta helkkari kun palaa käämi aina joskus. Ei aina kestä pää kuunnella sitä uhmaa ja kiukkua ja vastaan väittämistä ja inttämistä ja lällätystä.



Eli täällä ilmoittautuu huono äiti, joka huutaa 3,5v. lapselleen. Ja 9, jotain on varmasti pahasti pielessä, joten hyvien äitien neuvoja otetaan vastaan...

3,5 vuotta on tooooosi paha ikä lapsella. Yrität hillitä, jos vain suinkin pystyt ja lopetat kokonaan, kun lapsen uhmaikä ohi eli eiköhän 4-vuotiaana helpota!

Näinpä näin olikin pielessä.

En nostanut itseäni äsken mitenkään jalustalle vaan kerroin omasta kokemuksestani: silloin aikanaan (vuosia :) sitten) olin itse ihan hajalla, elämäntilanne oli niin ja näin ja lapsille tuli huudettua. Koska se ei mitään auttanut eikä ratkaissut ongelmatilanteita, niin otinpahan opikseni -luojankiitos. Kuopus tottelee kyllä, kunhan on johdonmukainen.

Ja ap:lle lohtua, kyllä se siitä suttaantuu. Huumorilla ja lempeydellä. Tärkein ehkä minkä itse opin on se, että pysähdyn kuuntelemaan mitä lapsi haluaa sanoa. Annan aikaa ja keskeytän sen mitä olen itse tekemässä. suurin osa kiukuttelusta on varmaan sellaisia, että lapsi turhautuu tilanteeseen -syystä tai toisesta. Tämä neuvoni ei kuitenkaan tarkoita, ettäkö kaikki pitäisi antaa periksi. Muutkin äidit ovat antaneet hyviä neuvoja esim. neuvottelun suhteen.



Ystävällisesti: nro 9.

Ei kauniisti puhuminen, ei lahjominen, ei huutaminen ei nippasut niskavilloista. Puoli taloa ja pihan on tenava hajottanu, eikä mitään järkeä saa lapsen päähä. Alkaa menemään usko ihan totaalisest tähä touhuun!!!

enkä siksi että ajattelisin, että huudanpa nyt kun miklään muu ei näytä auttavan (en ehdi ajatella)



meillä nimittäin oikeasti se huutaminenkaan ei auta. Lapsi saattaa kyllä hetkeksi pysähtyä jos hämmästyy, mutta muuten ei auta oikeesti.

3v pojan äiti..

Kaupan jonossa ym? Jos et, niin miks ihmeessä huudat ja räyhäät puolustuskyvyttömälle lapselle, jonka pitäis olla tärkeintä maailmassasi?

jos em. ei tehoa, niin silloin minä karjahdan. Sitä tapahtuu suht harvoin, mutta sillä on 100% teho. Silloin isäntä ja koira luikkivat karkuun ja lapset tottelevat.

Yritän todellakin välttää huutamista, koska SE EI AUTA. Ei lapsi sen takia ole tekemättä seuraavalla kerralla jotain.



Ja ei, en huuda kauppajonossa, mutta kotona jotenkin purkautuu välillä paineet niin että tulee karjahdettua.

Välillä meinaa tulla oikeasti hermoromahdus, kun tuntuu että teen kaiken väärin, enkä todellakaan osaa kasvattaa lastani.



Ja jotenkin tuntuu niin hullulta se, että ollaan aina oltu johdonmukaisia, kielletty vain aiheesta, perusteltu jne. Rajat on aina olleet ja rakkautta myös. Ja ennen tämä toimi! Lapsi joko totteli heti tai totteli jos uhkasi jäähyllä. Joskus harvoin piti jäähy toteuttaa, mutta sen jälkeen oltiin niin kilttiä, että!



Nyt sitten kaikki kaatuu päälle, lapsi riehuu ja rellestää, potkii, lyö, hajottaa, viskoo lelujaan jne. Mikään ei auta, jäähyllekään ei rauhoitu vaan tulee sieltä pois ja lällättää ja vaikka vie sata kertaa takaisin, niin ei rauhoitu. Ei. Väkisellä pitäisi siellä pitää, siis ihan fyysisesti pidätellä lasta.



Haukkuu muita tyhmäksi, temppuilee ruokapöydässä, rikkoo sääntöjä ulkona (kivien heittely, kukkapenkkien tallaus, naapurin puolelle meneminen), lähtee karkuun kun huomaa että tuhmuudet on huomattu. Vastustaa pukemista, vastustaa riisumista, vastustaa hammaspesuja, vastustaa ihan kaikkea. Ei auta perustelut, ei.



Alan olla itse ihan loppu. Oikeasti olen välillä ajatellut, että olis hyvä jos lapsi otettais multa pois, kun en kerran häntä osaa hoitaa ja kasvattaa.



Neuvokaa nyt hyvät ihmiset, mikä auttaa?!?



t. 11

Hyvin harvoin uskoo kertasanomisella tai normaalipuheella. Välillä tuntee olevansa mikäkin diplomaatti, kun yrittää luovia vintiön kanssa arjessa eteenpäin.