Mitä tiedätte lapsen diabeteksestä? Naapurin lapsella todettiin juuri.
Kommentit (52)
Sokereita joutuu mittailemaan ja laskemaan hiilareita.
I tyypin diabetes on täysin hoidettavissa insuliinipistoksin ja nykyään on jopa inhaloitavaa insuliinia. Diabeetikko pystyy elämään täysin normaalia elämää eikä tosiaankaan tarvitse olla minkään surun tai säälin kohteena. Ihme asenne sinulla.
En kylläkään ole nelonen, hänen perusteitaan en tiedä.
Se paljon puhuttu diabeetikon normaalielämä on parhaimmillaankin sen feikkaamista. Tauti vaikuttaa kaikessa elämässä, olossa, lisääntymisessä, tulevaisuudenpelossa lisätauteineen, munuaisen vajaatoimintoineen, silmävaivoineen, neuropaattisine kipuineen yms.
Hoitostressi aiheuttaa masennusta, se on diabeetikoilla monin kerroin yleismpää kuin muilla. Samoin on laita syömishäiriöiden. Taudin luonteesta riippuen hypot voivat rajoittaa elämää paljon ja aiheuttaa jopa hengenvaarallisia tilanteita. Vanhemmat, jotka hoitavat d-lasta ovat koko ajan veitsi kurkulla sen kanssa, onko lapsi huomenna elossa.
Mikään helppo nakki d1 ei ole. Se on vakava sairaus fyysisesti ja psyykkisesti. Sitä jaksaa vain, koska vaihtoehdot ovat vähissä: kuolee pois, niin sitten ei enää sairasta.
Ei kukaan hypi riemusta diagnoosin kuultuaan. Normaali reaktio on suru. Ei asiaa hyväksytä heti, että on OK meidän lapsi sairastui. Lapsikin tuntee surua alussa. Aikuisena ei ole tavatonta, että diabeetikot kärsivät masennuksesta. Mielialat vaihtelevat laidasta laitaan.
On paljon äitejä ja isiä jotka ei koskaan hyväksy sitä että lapsi sairastui. Jatkuva pelko miten jos lapsi menee shokkiin ja kukaan ei osaa auttaa...Miksi medän lapsi? Tämä asia ei ole olankohtuksilla korjattu.
Sopetumisvalmennus ohjaa perhettä hyväksymään tilanteen elämään diabetksen kanssa. On naivia kuvitella että tähän ei sisälly surutyö.
Aina oltava evästä mukana matalien sokereiden takia. Yökylään ei ole yhtä helppoa laittaa kuin tervettä lasta, läheskään kaikki sukulaiset eivät uskalla opetella diabeteksen hoitoa.
Insuliinien sopivuus ei myöskään ole ongelmaton.
mutta oikein hoidettuna ja elämää hieman enemmän etukäteen suunnittelemalla I tyypin diabeteksen kanssa eläminen onnistuu! Ratkaisevaa on vanhempien suhtautuminen. Jos vain säälitellään ja surraan, niin ei lapsi yhtään sen paremmin opi suhtautumaan sairauteensa. Ei auta muuta kuin hyväksyä tilanne ja tarvittaessa vertaistukea saa Diabetesliitosta. Minun tuntemani diabeetikot elävät täysin normaalia elämää. Opiskelevat, käyvät töissä, ovat saaneet lapsia, eräs nuori mies suoritti armeijankin, harrastavat... Pitämällä itsestään huolta, voi välttää diabeteksen liitännäissairaudet. Itseään säälimällä ei voita yhtään mitään!
Mitenkäs se onnistuu?
Miltä sinusta tuntuisi jos kokisit surua ja sinulta kiellettäisiin se.
Se, että diabeteksessa on liitännäissairauksia ja tiettyjä riskejä, on pakko hyväksyä. Se, tuleeko mitään liitännäissairauksia on aika pitkälle kiinni siitä kuinka hyvin hoitaa itseään, ja jos käy huono tuuri ja saa jonkun niistä liitännäissairauksista ne ovat useimmiten hoidettavissa. Diabetes ei loppujen lopuski hankaloita elämää kovinkaan paljon, varsinkin jos on kyseessä lapsiidessa sairatuminen jolloin eikaa ennen diabetesta ja siihen kuuluvia rutiineja ei edes kunnolla tai ollenkaan muista.
Vierailija:
mutta oikein hoidettuna ja elämää hieman enemmän etukäteen suunnittelemalla I tyypin diabeteksen kanssa eläminen onnistuu! Ratkaisevaa on vanhempien suhtautuminen. Jos vain säälitellään ja surraan, niin ei lapsi yhtään sen paremmin opi suhtautumaan sairauteensa. Ei auta muuta kuin hyväksyä tilanne ja tarvittaessa vertaistukea saa Diabetesliitosta. Minun tuntemani diabeetikot elävät täysin normaalia elämää. Opiskelevat, käyvät töissä, ovat saaneet lapsia, eräs nuori mies suoritti armeijankin, harrastavat... Pitämällä itsestään huolta, voi välttää diabeteksen liitännäissairaudet. Itseään säälimällä ei voita yhtään mitään!
Asia on vain niin, että se ei auta tässä tilanteessa yhtään mitään. Se oma suru pitää vain jotenkin kestää ja auttaa lasta pärjäämään tilanteessa. Surkuttelemalla ei aiheuta kuin pahaa mieltä lapselle.
Diabeetikko lapsen kanssa eletään hyvää tavallista elämää. Mutta lähes kokoajan sitä seurailee lasta ja miettii millä tasolla sokerit on. Kaikki pitäisi pystyä ennakoimaan jotta saisi sokerit pysymään hyvinä, liikunta, ruokailu jopa lapsen tunnetila.
Diabetesliiton sivut käy lukasemassa.
Tosiaankin diabetes-diagnoosi on kova juttu sitä ei voi verrata laktoosi-intoleranssiin tms. ruokavaliota vaativaan sairauteen.
Tuossa joku mainitsi jo mahdolliset liitännäissairaudet ja kaikki ykköstyyypin diabetekseen sairastuneet kärsivät niistä jossaan vaiheessa elinkaarensa aikana. Tämän sairauden hoitaminen vaatii lapselta, vanhemmilta ja kaikilta läheisiltä paljon.
Veitsenkärjellä eläminen on hyvin kuvaavaa. Siksipä kaikki tukitoimet tulee hyödyntää, potilaan ja perheen sekä hyvä on sitä naapurostoakin jossain vaiheessa ohjeistaa ruokailuasioihin liittyen.
Tsemppiä kaikille perheille joissa sairastetaan diabetestä oli ykkönen tai kakkonen. Kakkoseen voi omilla elintavoillaan vaikuttaa paljonkin ja tämä on ennen muuta ruokavalioremontti sekä liikunta.
Valitettavasti tätä kakkostyypin diabetestä löytyy jo lapsiltakin.
Lapsesi sairastuu vakavasti. Pitäisikö sinun kieltää surusi ja sääli lastasi kohtaan?
Helppoa on sano " hyväksy" kun ei ole itsellä asiasta henkilökohtaista kokemusta.
Vierailija:
Lapsesi sairastuu vakavasti. Pitäisikö sinun kieltää surusi ja sääli lastasi kohtaan?
Helppoa on sano " hyväksy" kun ei ole itsellä asiasta henkilökohtaista kokemusta.
Ja jo aiemmin kirjoitin, että täällä ei ole kukaan kieltämässä surua. Siitä suremisesta kun ei vain ole tässä asiassa mitään hyötyä. Asia on hyväksyttävä ja sen kanssa on elettävä. Elämää ei kannata hassata suremiseen, kun kyseessä on täysin hoidettavissa oleva sairaus. Sisälukutaitoa kehiin, kiitos!
Joskus voi olla vaikea löytää sopivaa sokeritasapainoa, verensokeri heittelee ja aiheuttaa pahaa oloa. Mutta kun sopiva insuliiniannos löytyy elämä alkaa pian sujua ihan mallikaasti.
D-nuorilla on usein vaikea paikka hyväksymisen suhteen. Nuoruusiässä tulee mietiskeltyä diabetestäkin ja moni saattaa uhmata ja jättää inskat antamattakin.
Mutta kyllä siitäkin yli pääsee. Eliniänhän diabetes tietysti seuraa mukana.
Hienoa että löytyy yksilöitä jotka hyväksyvät vaikeat asiat niitä sureksimatta.
Diabetesta voidaan toki hoitaa mutta ei parantaa. Hoidot eivät ole niin yksinkertaisia ja vaivattomia kaikkien osalta. Ihmisiä ei voi purkittaa nippuun ja sanoa; tämä on helppo juttu hoitaa, niin se on kaikille.
Kun en ole sanonut, ettei saa surra enkä väitä, että en itse sure. Muutenkin näytät tekevän hieman liian nopeita johtopäätöksiä ihmisten elämästä. Asenteeni ei tosiaankaan ole kylmäkiskoinen, vaan realistinen. Sureminen on sallittua, mutta ei auta tilannetta yhtään. Päinvastoin, voi jopa pahentaa sitä (lapsi alkaa sääliä itseään, ei hyväksy tilannetta, jne.). Asian kanssa on vain opittava elämään. Näin se vain on.
suuri hyöty sopeutumisessa vaikeaan elämänmuutokseen.
Suru hiipii usei yöllä kun heräät ja mietit onko lapsi menossa shokkiin vai ei, tuliko välipalaa riittävästi. Herätänkö lapsen ja otan näytteen? Uskallanko nukkua aamuun asti jne... Lapsi itkee ei saa pistää.
Insuliinipumput yleistyneet, ei tartte siis ehkä pistää joka päivä kunhan hoitotasapaino saavutettu. Ruokavaliokaan ei ole enää niin rajoitettu kuin ennen, kaikkea voi syödä, kunhan huomioi insuliinin tarpeen sitten. Ihan normaalia elämää voi elää.