Te joiden mies on paljon matkoilla

Toisaalta joskus jatkuva reissaaminen hermostuttaa. Mutta nyt mies on ollut koko kesän kotona ja minä oikein odotan ensi viikkoa kun mies lähtee taas hetkeksi pois. Mutta sitä minä en koskaan kerro miehelleni...

Mutta nyt roikun kyllä jaksamisen äärirajoilla tällä hetkellä. 3 vuotta mies on reissannut JOKA siunattu viikko. Nyt alkaa mitta täyttymään. Kolmatta lasta tässä odotan ja töissä käyn samalla (onneksi kuitenkin on töitä). Mutta kaikkeen tottuu kun pitemmän aikaa menee. Kyllä mäkin osaan olla yksin lasten kans ja touhuta, mutta nyt vaan ei enää jaksaisi millään..Saa nähdä miten käy kun alkaa rakennushommat..

Helpompi hoitaa 3 lasta, koti ja työ ihan ittekseni, omilla säännöilläni. Lapsetkin tottuneet siihen, että mennään arkea äidin säännöillä. Lapsetkin reagoivat aina siihen kun iskä tulee, kiukuttelemalla(johtuu ikävästä).

Luottamuspulaa ei meillä ole toistaiseksi ollut kumminkaan päin.

Aina mietin, että mistäköhän tuo ja tuo miehen tekeminen/sanominen johtuu :)

JA lasten kanssa on todella rankkaa. Sillon kun mies on kauan pois kotoa niin lapset kiukuttelevat minulle ikävissään. Sitten kun mies tulee kotiin niin hän on ihmeissään, että mitä sinä valitat lapsethan on niiiin kilttejä :/

Ja ikävä on minulla kova miestä.

Meillä ei ole koskaan ollut minkäänlaisia ongelmia luottamisen suhteen. Parisuhde on pysynyt kunnossa reissuista huolimatta (vai niiden ansiosta?) Molemmat olemme reissanneet, avioliittomme alkuaikoina minä asuin viikot pois kotoa ja sittemmin mies on ollut ajoittain useamman viikon matkoilla. Nykyisin täytyy tietenkin ajatella lastakin, ja siksi mies on poissa kotoa enintään viikon kerralla.

Ongelmia sen sijaan aiheuttaa useimmiten se, ettei elämää voi kovin tarkkaan eteenpäin suunnitella, koska työn luonne on " säännöllisen epäsäännöllistä" . Perheen yhteisiin menoihin on aina hyvissä ajoin pyydettävä vapaata. Lasten ollessa pieniä oli pakko aina varautua isovanhempien apuun, koskaan ei voinut olla varma, onko mies kotona, jos mulla vaikka on omaa menoa.



Meni vähän sivuraiteelle, ehkä.

t. 3

lapset ovat aivan mahdottomia. Koko ajan pitäisi ärähtää jostain, meno on nimittäin aivan järjetöntä hääräämistä koko ajan. Odotan jo kamalasti että tulisi pian kotiin, kun omaa aikaa ei ole tippaakaan.

Mies on aina viikon poissa ja viikonloput kotona. Ja tiedän aina että miten kauan sitä kestää, eli esim. tammikuun loppuun. Asennoidun sitten siihen että tämä on tätä ja siihen saakka on kestettävä. Silloin myös kestän. Järkkään itselleni niin paljon ohjelmaa että viikot menee kun hujaus. Olen silloin siis myös hyvin tehokas hoitamaan asioita. Viikonloppusin voi sitten relata koko perhe yhdessä, ei tarvitse miettiä tekemättömiä asioita.

Yhdessä eloa takana 20 v ja kuopuskin on jo 12v, joten nykyään kyllä nautin kovvasti yksin olosta ja omista harrastuksista jne ja vastaavasti kiva juhlistaa taas yhdessä oloa reissun jälkeen. Mutta perusasiat: parisuhde, luottamus, kunnioitus jne. on oltava kunnossa.

Ensimmäiset kolme neljä vuotta olivat kyllä vähän hankalia. En kovin luottanut mieheeni, joka edellisessä liitossaan oli ollut uskoton ja työmatkoilla varsinkin. Sitten vain päätin, että ei tilanne vahtimisella ja olemalla mustasukkainen parane. Sain omalle mielelleni rauhan ja jotenkin meistä tuli läheisempiäkin. Jos on pettääkseen, niin sitten pettää mutta yritän olla uskomatta heti pahinta.



Nykyisin ihan toivon, että mies lähtisi muutaman päivän reissulle. Saan elää omalla mallillani lasten kanssa. Ei tarvitse niin murehtia ruokailusta ja telkkaristakin voi katsoa ihan mitä haluaa.



Lapset juttelevat isänsä kanssa puhelimessa ennen nukkumaanmenoa ja yleensa ainakin kerran myös päivän aikana.



Meidän liitolle alkuaikojen vaikeuksien jälkeen työmatkat tuntuisivat olevan ihan hyväksi. Ah sitä lepoa ja rauhaa!

Mulle käy niin, että kun olen nukkunut muutaman yön putkeen huonosti ja kukaan ei ole tuuraamassa, niin olen aivan hermoraunio. Nyt olen jo alkanut pelätä yöheräämisiä miehen poissaollessa niin, että en sitten herättyäni saa unta ja kierre on valmis. Aivan hirveää herätä aamulla, kun on sellainen tunne, että ei ole nukkunut lainkaan ja sitten pitäisi jaksaa olla skarppina töissä ja kestää lasten kiukuttelut. Tilanne ei helpota tulevaisuudessakaan, sillä on tulossa kolmas lapsi (vahinko) ja mies ehti juuri vaihtaa työhön, jossa joutuu matkustamaan vielä enemmän kuin ennen. Isovanhemmatkin asuvat kaukana ja ovat työelämässä kiinni vielä. Eniten pelkään sitä, että pimahdan totaalisesti jonain päivänä ja mut saa hakea jostain suljetulta osastolta.

Mies on poissa 2 viikkoa kuukaudesta toisella puolen Suomea, ja olen tässä pikkuhiljaa jo tähän järjestelyyn tottunut. Ensimmäinen viikon ero oli ihan kauhea, oltiin ihan ikävissään molemmat.. Mutta sen jälkeen homma on lähtenyt rullaamaan, ja viihdyn kotona jo nyt ilman miestäkin.



Ja luottamuksesta.. Luotan mieheeni täydellisesti, ja osoitan sen myös hänelle. Samoin hän tietää, että olen täällä kotona kiltisti. Jos tilanne joskus muuttuu, niin sitten muuttuu, mutta näillä näkymin menee hyvin :) (ei kannata murehtia sellaisia asioita, joille ei voi mitään..)

Meillä mies on reissussa 110 päivää vuodessa. Jos reissuja tulee kerran kuussa tyyliin, ei se stressaa ja on ihan mukava välillä olla yksin lasten kanssa. Mutta jos reissuja on niin että hyvä kun mies ehtii entisestä palautua ja heti pitäisi uudestaan lähteä niin silloin hermostun ja parisuhde on yhtä tappelua edeltävät päivät.



Mutta luotan täysin, enkä ole edes ajatellut petoksen mahdollisuutta.



Meillä on mies reissannut jo 10 vuotta. Mies tottui reissaamiseen jo ennen lasten syntymää joten oli luonnollista jatkaa. Mies puhuu kuitenkin että jos lapset olisivat jo syntyneet ennen reissutöitä, ei hän olisi sille alalle edes hakeutunut. Mutta nyt on tosiaan hankala irrottautua kun ei ole rahallisesti mahdollisuutta irrottautua työelämästä ja alkaa kouluttautua johonkin muuhun.

Tietysti on kiva huomata, että kuinka hyvin pärjää ja pyörittää kaikkea yksinäänkin, mutta onhan se aina kivampi kun mies on kotona.

yhden kanssa taas ihanaa, meilla on paljon meidan juttuja.

En tottunut siihen koskaan! eikä tottuneet lapsetkaan...



Toki välillä oli ihanaa viettää rauhallisia iltoja kotona lasten mentyä nukkumaan, mutta yleensä ikävä oli kuitenkin niin kova, ja toisaalta kahden pienen lapsen arjen pyöritys ja omat työt vei mehut aika lailla, tunsin olevani oman jaksamisen rajoilla useinkin. Nyt on paaljon tasapainoisempi olo, kaiken kaikkiaan.



Ihana tilanne nyt, mies on hommissa Suomessa ja työmatkat lähinnä Tampereelle ja Ouluun :)

on useesti töissä. Ja tää sopii mulle mainiosti vaikkakin lasten kanssa välillä on kieltämättä rankkaa. Harmittaa kun ei pääse lenkille, kuntosalille jne itseään hoitamaan mut kaipa sitä taas sitten joskus....



Nukutaan lasten kanssa meidän isossa sängyssä ja musta on ihanaa kuunnella pikkusten tuhinaa illalla kun itse menen nukkumaan ja lapset tietysti tykkäävät kun ei yksin tarvi nukahtaa =))

Et totu

Melkein 20v vanha aloitus sitten kaivettu, ovatkohan vielä yhdessä tai hengissä..? 

Meidän äijä on matkoilla ihan lepponen. Kuuntelee Pink Floydii sohvalla ja tuijottaa seinää.