Jos eka lapsesi olisi kehitysvammainen, uskaltaisitko tehdä lisää lapsia?

kehitysvammaiset lapset nauttivat tosissaan sisaruksistaan.

kehitysvammasen kanssa elämä helpottuu, kun heille tulee ikää. usein se varhaislapsuus on heidän kanssa rankka.

itselläni on myös kehitysvammainen lapsi ja hänellä sisar.

vammaisuuden tai sairauden periytymisen todennkäöisyys vaihtelee tapauksesta toiseen. Meillä se ei olisi kovin suuri, mutta minä en vain tähän jaksaisi enää toista tervettäkään lasta.

Mutta jos ensimmäinen lapseni olisi ollut vammainen, mitä hän ei ollut, en todennäköisesti hankkisi toista lasta.

Käyttäisin aikani vammaisen hoitamiseen.

Mukava kolmikko jotka porhaltavat tilanteessa kuin tilanteessa keskenään samanlaisina. Kehitysvammaa ei juurikaan näe, jos ei osaa katsoa. Unohdankin lähes koko asian aina välillä.

HOJKS-palaverit muistuttavat siitä kyllä ankarasti=(



Mutta todennäköisyys lienee aika pieni, jos ei sitten ole jotain geenivirhettä tai periytyvää sairautta.

Tietty paljon riippuisi vamman laadusta (meneekö koko perheen voimavarat yhden lapsen hoitoon) ja sen perityvyydestä. Jos todennäköisyydet toisenkin lapsen vammaisuuteen olisivat korkeat, täytyisi ainakin miettiä, millä ikäerolla lapsia suunnittelisi. Esim 5v. lapsi vs 15v. nuori voivat olla tarpeiltaan aivan erilaiset.



Sanoisin aloittajalle että seuraa sydäntään ja kuuntelee itseään, että riittääkö voimat.

sin kyllä tehdä toisen lapsen ja tekisinkin.

Mutta kun joka viikko on kolme eri terapiaa, viittomakielen kurssit, kuukausittain lääkärintarkastuksia jne jne. Lapen kanssa suht ok, mutta nämä lisäaktiviteetit ovat rankempia.



Lievästi kehitysvammaisiakin on eritasoisia. Jotkut oppivat lukemaan ja kirjoittamaan-jotkut eivät.

Jotkut oppivat itse käymään vessassa-jotkut tekevät tarpeensa vaippaan.



Lievästi kehitysvammainen käsitteenä on aika laaja.

Elämän raskaus on suhteellinen käsite. Meidän elämäämme kuuluu olennaisena osana viisi terapiaa viikossa, pari yötä epilepsiakohtausten hoitamisessa, jatkuva nahina lähdöistä siirtymätilanteitten pelon takia sekä useat pakko-oireet. Välillä rasittaa, mutta niinpä nuo rasittavat terveen murrosikäisen tytönkin tekoset, samoin kuin uhmaikäisen lapsen kiukuttelut sekä ujon ja aran lapsen rohkaiseminenkin. Normaalina päivinä nuo menevät siinä sivussa, mutta kun on hankala olo niin sitä vain yksinkertaisesti on hankala olo, kaikki rasittaa.

En osaa edes kuvitella tilannetta, että elämä olisi toisenlaista. Tiedän, että on elämäntilanteita, jotka ovat helpompia kuin meillä, tiedän myös raskaampia kohtaloita kuin omamme.



Tällä kaikella tarkoitan lähinnä sitä, että ihminen sopeutuu, kun on pakko. Sinun täytyy itse miettiä, onko tarve saada toinen lapsi sellainen " pakkotilanne" (positiivinen, ei negatiivinen), johon olet valmis sopeutumaan.



Tuutteli

jospa jaksaisit paremmin jos ikäerosta tulisi suurempi.