Onko kellään muulla olo että vaan suorittaa elämää?

Älä mene jumppaan. Älä ole niin tarkka siivoamisten ym. kanssa. Keksi helpottavia ratkaisuja.

ymmärrän kyllä...

Ja se viikko ei pysähdy siihen perjantaihin. Sunnuntai on yleensä ainoa päivä jolloin koko perhe on vapaalla. Ja sitten riidellään ja puretaan rankan viikon aiheuttamaa stressiä :( Mikä on meidän päämäärämme, kenelle/mille annamme energiamme, sielumme? Markkinavoimille? Normeille siitä että ihmisten kuuluu toimia niin/näin? Kenen hyväksyntää me etsitään tällä suorittamisella ja täydellisyyden tavoittelulla? Kuka siitä oikeasti hyötyy??

Kenen hyväksyntää me etsitään tällä suorittamisella ja täydellisyyden tavoittelulla? Kuka siitä oikeasti hyötyy??

Elääköhän sitä edes vanhainkodin kiikkutuoliin asti päivittelemään näitä elämän ruuhkavuosia....? Mutta kun mistään ei voi luopua :(

Entä jos välillä palkkaisit siivoojan tai muuta apua ja jättäisit jumpat väliin ? Kävelisit , rentoutuisit uimahallissa ihan omaan tahtiin tai lepäisit muutaman tunnin viikossa ?

(siivooja 11e/h)

Töitä vähensin, että voin olla enempi lasten kanssa. Ulkonäköasioissa olen tinkinyt, koska rahaa tulee vähempi. Siisti voi silti olla vaikka olisikin vanhemmat vaatteet tms. Keksin uusia projekteja. Nyt aloitan lukemaan lääkiksen pääsykokeisiin ja suunnittelen firmallemme uusia mainoksia. Sellainen piutää mielen virkeänä, varsinkin kun sitä ei ole pakko tehdä.

ja mikä tämä elämä mulle oikein onkaan. Hiukan pystyin vaikuttamaan työhönikin, mutta enemmänkin on helpottanut siksi että olen miettinyt, kirjoittanut paperille, etsinyt hyviä ajatuksia- ja sitten noudatan niitä.

Joskus alkaa tulla stessi ja suoritus ja sitten raivo, mutta osaan useimmiten jo pysäyttä tilanteen heti kun huomaan sen.

Yritän aamuisin herätä jo niin että hetken kuullostelen mitä mulle kuuluu, sitten rauhassa katson ikkunasta millainen keli ja maisema, hengittelen syvään- sen jälkeen huomaa heti jos alkaa kiihdyttää. Joka päivään on mahduttava hetki jotain turhanpäiväistä, joutenoloa, ja hyvä juttu on se että kiinnittää huomiota säähän ja luonnon tilaan.

Usein myös ajattelen, millainen elämä ei harmita kuolinvuoteella. Tän ajatuksen rinnalla kalpenee kaikki typerät kissanristiäiset, ulkonäköahdistus, urakeskeisyys. Jäljelle jäävät lapset- heidän elämänsä, rakkaus, muistot hetkistä jolloin tunsi elävänsä- olevansa läsnä omassa elämässä. Ja paljon muutakin. Näillä ajatuksilla lakkaan stressaamasta työstä, jätän harrastukset väliin katson lapsiani maailman onnellisempana ja nautin heistä täysin siemauksin. Ja monesta muustakin asiasta. Ei tarvitse olla kiltti, tunnollinen, uhrautuja. Aivan varmasti se v******* kuoleman hetkellä- ettei ikinä repäissyt tai nauttinut, koska yritti niin paljon. Ja niin tunnollisesti.

mutta sitten mulla välähti ettei tää maailma ihan oikeasti tule sen valmiimmaks vaikka mä pitäisin mitenkä kovaa kiirettä=)

Joskus ei haittaa vaikka myöhästyy 5 min ja käyttää sen ajan vaan ikkunasta ulos tuijotteluun tai lasten kanssa jutteluun tms. Ja mitä sitten jos joku päivä syötäiskin vasta 20.00?

Kukaan ei tule meitä arvostelemaan (paitsi av-mammat=)) siitä miten tunnollisesti ja tehokkaasti me meidän arjen askareet hoidetaan.

Arkihan se parasta on!



Jäin äippälomalle 3- vuorotyöstä. En kokenut perheellisenä arkea työssä raskaana. Koneen täyttö ei vie muutamaa minuuttia kauempaa.

Safkan voi tehä muutamassa minuutissa heittämällä pöpöröt uuniin. Tai keittämällä kasan pottuja ja tekemällä jämistä seuraavana päivinä jotain.

Vähän mielikuvitusta ruokailuun niin se on hauskaa!

Etsikää uusia ohjeita, tai vanhoja unohtuneita..



Joka päivä siivoamista en ymmärrä. Näin niitä allergioita tehdään!



Viikko ON lyhyt aika mutta pakkopulla on asennevamma.



Ja joskus kannattaa avautua jollekin asiantuntevalle jos ei näe missään mitään positiivista. Tunteet on tärkeitä: ei aina voi mennä hyvin, mutta jos sun elämässä ei ole mitään mielekästä niin kannattaa mennä puhuun vaikka omalääkärille.

Telkkari on aikavaras. Helposti menee pari tuntia illassa tv:n ääressä, eikä mitään jää käteen näinä bb:n ja sinkkuäitien aikoina. Hyvä kirja ja kuppi teetä, juttutuokio ja korttipeli miehen kanssa taikka vaan yhdessä sohvalla lojumista lasten mentyä nukkumaan, niin seuraavana päivänä mieli on rauhallisempi ja olo parempi.

mun onnellisuuden salaisuus on:

pyrin joka aamu peiliin katsoessani , näkemään itsessäni kauniin naisen (ihan tavis oon)

ajattelen koko perhettäni päivittäin, et miten onnellinen olen kun minulla on heidät.

samoin etsin kaikesta aina ne parhaat puolet, enkä tuhlaa elämääni murehtimiseen!

luonnostaan tämä positiivisuus ei ainakaan minulta onnistu.. mutta kannattavaa tämä silti on!

TV:n katselu meillä on minimissään jo nyt, katsotaan vain ehkä aamu-uutiset aamutoimien ohessa ja pikkukakkonen. Joskus elokuvia, mutta tallennettuna. Ja jos ylipäänsä joku ohjelma tulee, niin tallennetaan ja katsotaan joskus myöhemmin kun se itselle sopii ja piristää sekin arkea!



Suoritusta tämä on, mutta täytyy löytää arjesta se elämä. Hymyillä ihmisille, auttaa ihmisiä, tutustua toisiin ihmisiin, ja kuulla heitä, ja ottaa kahvituokioita tai mitä tahansa 5min tuokioita itselle päivittäin. Ja yrittää olla, että ei tulisi univelkaa.

Elämä on muuttunut ahdistavaksi ja pakolliseksi kakuksi joka on vaan lusittava.

Mä en nauti tästä enää yhtään, olen stressaantunut, huolissani, peloissani ja vaikka mitä. En jaksa pitää yhteyttä tuttuihin enkä luoda uusiakaan tuttavuussuhteita. En edes harrasta enkä katso tv:tä , että silleen ei ole liikaa hommaa. Mutta elämä ja arki ja työ vie vaan kaikki mehut.



Missä se elämä sitten on? Miten sen saa? Tokko sitä edes onkaan. Kaikki on pelkkää iilluusiota ja harhaluuloa vaan.



Mä olen niin tavattoman väsynyt ja pettynyt elämääni. Rahat eivät riitä mihinkään ja kaikki vaan kallistuu. Omia toiveita ei saa toteutettua juuri tuon rahan puutteen takia vaan kaikesta pitää tinkiä. Gynen tarkastuksessa en ole käynyt vuosiin ja hammaslääkäriinkin pitäisi päästä.



Tässäkö tämä sitten on ja olikin? Vai missä vika?

Päivät on samaa tarpomista koko ajan, aina kiire ja mistään ei ehdi nauttia. Jumppaan koska se on terveellistä, laitan lapsille ruokaa kun on pakko, siivoan kun se pitää tehdä, siirrän pyykkiä kun on pakko.... mikään ei ole kivaa tai motivaa tai edes hauskaa. Aina on miljoona tekemätöntä juttua ja arkipäivät on minuuuttiaikataulutettuja. Joskus havahtuu perjantaina klo18 että mihin se viikko taas katosi...

Toki aikuisen arkeen kuuluu annos velvollisuuksia, mutta jos kaikki tuntuu pakkopullalta, on aika tehdä jotain muutoksia omaan elämään. Aloita tekemällä asioita, joista tykkäät ja nautit. Jokaiseen viikkoon tai jopa päivään on hyvä sisällyttää jotain hauskaa, kevyttä ja leppoisaa, jotain mikä ei välttämättä ole hyödyllistä.

Jos pienet muutokset eivät auta, kannattaa miettiä isompia ratkaisuja; tee lyhempää työviikkoa, vaihda työpaikkaa, mene terapiaan...i

tse teen lyhempää työaikaa enkä harrasta pakkopullaliikuntaa. Koti on toisinaan rempallaan, jos väsyttää älyttömästi, niin en todellakaan siivoa vain siksi "että perjantai on siivouspäivä".

Elämä on sitä millaisen merkityksen sinä itse annat asioille joita elämääsi kuuluu. Voit myös pyrkiä muuttamaan arkeasi, mutta kaikista suurin merkitys on sillä että ajattelet itse ja annat itse asioille ja tekemisille arvojärjestyksen ja merkityksen. koska jos näin ei tee, millään ei ole merkitystä ja kaikki on samaa harmaata suoritusta.

Merkitysten antaminen edellyttää henkistä vireyttä ja henkinen vireys edellyttä itsestään huolehtimista.

Mä olen sitä mieltä että lievään masennukseenkin auttaa se että pystähtyy itse, miettii itse, alkaa itse arvostaa asioita. Ja jos mahdollista, poistaa elämästään niitä energia-ja ilosyöppöjä. Tätä tarkottaa mun mielestä myös se että ihminen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan.

Jotta alkuun pääsee, kaiken a ja o on se että saa nukkua tarpeeksi ja saa järjestettyä itselleen yksin hetkiä olla rauhassa jotta ehtii ajatella.



Se on näin yksinkertaista. Suurin osa ihmisistä vaan mieluummin ei ota vastuuta itselleen vaan tyytyy suorittamaan toisten mieliksi. Ja kun joku mättää, haetaan lääkkeitä ja valitetaan ja ajatellaan et jonkun toisen on ratkaistava nämä asiat, että jossain on joku pilleri minkä nielemällä kaikki muuttuu. tai jossain on joku ihminen, jonka elämäntehtävänä on muuttaa sun elämääsi paremmaksi. Näinhän se ei ole.



Siivousaddiktille vielä, kuulin juuri sanonnan; kun on pölyä nurkissa, sitä ei useimmiten ole aivoissa:) Voi päteä toisinkin päin.



Tsemppiä!

Ensinnäkin on huolehdittava lapsesta, se on numero yksi. Ja lapsen tarpeet eivät ole niitä vähäismpiä tarpeita - hänellä on oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi, niitä määreitä, mitä itse jäin omasta lapsuudestani kaipaamaan. Kyse ei ole siitä, etteikö aina välillä olisi hengähdystaukoja, onhan lapsi alakoulussa jo, eikä sikäli niin riippuvainen äidistään. Kuitenkin poden jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten anna hänelle tarpeeksi ja pelkään siirtäväni saamiani omia huonoja kokemuksia hänelle. Tämä syö minua todella paljon.



Lisäksi olen opintojeni loppusuoralla, yritän valmistua mahdollisimman nopeasti, että saisimme talouden tasapainoon. Velkaannumme kovaa vauhtia, mitä kauemmin valmistumiseni venyy (ei ole mitään isoja talovelkoja, mutta yhden ihmisen pienet tulot eivät näillä korotuksilla enää pakollisiin menoihin.) En pysty siis erottamaan enää opiskeluun menevää aikaa ja vapaa-aikaa. Kaikki aika menee siihen, että joko teen opintosuorituksia tai suunnittelen ja mietin seuraavia. Ja venyn sinne lapsen suuntaan.



Koti on totaalisen rempallaan, ruoat on mitä sattuu - ja yllätys että perheessämme on myös mies, joka katsoo, että hänen ainoa velvollisuutensa on käydä palkkatyössä ja tuoda tilipussi kotiin. Istua valmiiseen pöytään ja nukkua. Minun opiskelutyöni ei ole mitään, kun siitä ei saa rahaa. En tarvitse hänen mukaansa myöskään niin paljon unta kuin hän, koska hän käy työssä ja tarvitsee enemmän lepoa.



Tuntuukin siltä, että yksin pyöritän arkea, huolehdin muiden tarpeista ja samanaikaisesti valmistaudun kohta vielä repeämään kodin ulkopuoliseen työhön - jolloin voin kantaa tehdyn "hoivatyön" lisäksi taloudellisesta vastuusta osani.



Missä minä sitten itse olen? Sivuseikka - suorittaja - oman elämäni sivustakatsoja. Olen vieraantunut itsestäni, en enää tiedä kuka olen - mitä haluan. Rämmin päivästä ja velvollisuudesta toiseen, en enää edes tiedä, mikä tuottaisi mielihyvää elämässäni. Olen aivan loppu.