Olen todella pettynyt siihen, miten ystäväni

yrittää olla empaattinen varmaankin...

Ärsyttävät ne teennäiset ilmeet, pään kallistelut ja jatkuva voivottelu. Tsemppaisi vaikka, valaisi uskoa, eikä koko ajan alleviivaisi, että onpa varmaan K A M A L A A.

kommentoi kenenkään lapsettomuutta mitenkään.



Yhtä ystävää yritin tsempata ja sain jälkikäteen kuulla, miten hän oli loukkaantunut siitä kun yritin valaa uskoa. Mun on kuulemma kolmen lapsen äitinä helppo puhua.

Kun teitä löytyy joka lähtöön... joku tykkää asia vatvomisesta ja toinen ei...

Lapsettomista kasvaa niin yliherkkiä kaikkeen, että ne kuvittelee kaiken koskevan juuri heitä itseään, kaikki pyörii heidän ja sen lapsettomuuden ympärillä, ja kaikki on niin katkeraa.



Ei sellasen kanssa voi sanoa yhtään mitään, mikä ei jotenkin muka loukkaisi.

jokainen kantakoon omat ongelmansa itse älköönkä kuvitelko että jonkun pitäisi heitä siinä vielä ymmärtää.

Sellaisilla ihmisillä ei ole kuitenkaan koskaan mikään hyvin. Jos ei ole lapsia niin sitten heitä pitäisi sen takia nostaa jalustalle. Ja jos sattuisi olemaan lapsia niin sitten heille pitäisi antaa mitali kun kestävät sitä surkeutta minkä lapset aiheuttavat.

Tosiasia vaan.

Muutkin kuin lapsettomat kokevat kaameita. 9 on oiva osoitus lapsettoman logiikasta: elämän kaameus kiteytyy juuri minun lapsettomuudessani, olen yksin koko maailmani murtavan asian äärellä ja se oikeuttaa minut olemaan paitsi eriarvoisessa asemassa, myös sanelemaan, miten minulle saa puhua, miten minuun saa suhtautua ja miten minusta saa ajatella.



Maailmassa on muitakin vaikeita kokemuksia kuin lapsettomuus. Minusta on loukkaavaa, kun lapsettomat luulevat olevansa jotain maailman napa-marttyyreita.

jo lapsettomuuden syyt menneet pitkälle jos "lannistaminenkin" tilannetta pahentaa. Ja kyllä, en ole lapseton mutta allekirjoitan tuon että, teitä lapsettomia on niin moneen lähtöön että, ei tiedä kuinka pitäisi olla ettei loukkaa.

Minä kysyin täällä eilen apua lasten hautajaisvaatetukseen. Ja arvaatte varmaan, etten saisi sellaista ajatellakaan, kun minun vain pitäisi surra, eikä ne hautajaisvaatteet saisi tulla mieleenkään, koska on ihan pinnallista pukea lapset asiallisesti vaarin hautajaisiin... Tää palsta on sellainen.

oli pitkään lapseton ( yli 10 vuotta ), läpikävi kaikki mahdolliset ja mahdottomat hoidot ja oli ERITTÄIN ONNELLINEN minusta, silloin kahden lapsen äidistä, joka oli aivan normaali ja nautti omista lapsistaan myös hänen kuullen ja nähden ja antoi hänenkin nauttia minun lasteni seurasta normaalisti.....nyt saamme yhdessä nauttia vihdoin ja viimein hänen pojastaan, joka sitten sai alkunsa hoidoilla ja pysyi sisälläkin kasvaen terveeksi vauvaksi.....eli normaalia käytöstä varmaan useimmat lapsettomat kaipaavat.

Oletko vapaaehtoiseti lapseton ? Kärsitkö lapsettomuudestasi ? Haluaistko, että hän on hiljaa aiheesta vai mikä tuossa suhtautumisessa ärsyttää ?

pöyristyneenä, että hänen ystävänsä kehtasi onnitella häntä uudesta työpaikasta. :D Kun siinä ei kuulemma onnella ollut mitään tekemistä ja ystävä loukkasi häntä vihjaamalla niin! Joitakin ei vaan voi miellyttää!

joka on juuri aloittanut lapsettomuushoidot. Minun on vaikea ymmärtää rajaa, jolla toimia: mikä on tarpeeksi, mikä on liikaa esim. hoidoista kyseltäessä. Osaltaan varmaankin vaikuttaa hormonitkin (ystäväni siis), niiden taso kun vaihtelee hoitojen vaiheesta riippuen. Välillä saa kysyä mitä vain, välillä ei.



Haluaisin olla tukena, mutta aika vaikeaa tuntuu olevan. Meillä kun on kaksi lasta... joista toisen kummi hän on. Joskus tuntuu, että miediänkin lapset ovat hänelle "liikaa".

Itse lapsettomuudesta kärsineenä voin kertoa, että se aika on todella rankkaa ja asioita pyörittää mielessään vaikkei haluaisi ja tuntuu että jokainen vastaan tuleva lapsi, perhe, äiti, isä, sisko, veli ym. polkupyörät, lastenrattaat tai myslipaketin perhekoko muistuttavat omasta ongelmasta. Ajatuksissa on itsesyytöksiä ja kysymyksiä, että miksi juuri minä ja saankohan koskaan lasta ja jos en saa niin mitä sitten ja pohjatonta surua ja tyhjyyden tunnetta. Jos käy läpi hoitoja niin rankat hormoonihoidot sekoittavat pään kyllä lopullisesti! Itse kerroin asiasta vain erittäin hyville ystävilleni, joiden kanssa pystyin asiasta puhumaan kaikilta näkökanteilta katsottuna, sain heiltä uskoa toivoa ja rakkautta. Ja pystyin myös ilmaisemaan itse kaikki tunteeni, koko sen laajan skaalan, jonka väistämättä käy läpi. Muiden kanssa asiaa en ottanut puheeksi, sillä oli myös ihan terveellistä olla välillä sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei tarvinnut uhrata ajatustakaan kyseiselle asialle eikä pelätä heidän kommenttejaan ja uteluitaan ja ujostella omia reaktioitaan, sitä kun ei aina edes pystynyt tietämään kuinka itse reagoi. Joten kärsivällisyyttä kehiin ja välillä vain se hiljainen kuunteleva korva voi olla se paras apu:)