Kaikki onnellisesti lapsellisia???

Täällä on yksi kohtalotoveri. Olen monesti meinannut aloittaa keskustelun tästä aiheesta moku palstalla, mutten ole saanut aikaseksi. Tuntuu tosiaan että lapsettomat mokuparit ovat harvinaisuuksia. Täälläkin asiasta ovat vain jotkut maininneet, että mies lähtisi, jos ei tulisi lapsia. Itsellä takana yritystä n. 4v. Hoidoissa emme ole, ei ole mahdollisuuksia työtilanteen takia. Mies ei ole lähdössä, adoptiosta on puhuttu.



Miteä mieltä itse olet, poikkeaako lapsettomuuden kokemus mokuparilla tavallisen (suom.-suom.) parin tilanteesta?

Meillä asiasta ei pahemmin keskustella.Tai sanoisinko että minä en keskustele.Sillointällöin mies puhuu asiasta ja silloin minäkin avaudun. Tuttavat ja sukulaiset eivät tiedä koko lapsihaaveista. Jos kertoisin esim. vanhemmilleni alkaisi se iänikuinen vyötärönseudun tarkkailu....



Vähän aika sitten tuli yhden ihmisen mielipidekin hienosti ilmi. Naimisissa useampi vuosi,ei lapsia.Siis sitähän mentiin naimisiin vain papereiden takia.



Meillä nyt paperit lapsettomuuspolille vetämässä.Odotin niin kauan että mies itse ottaa asian esille.Nyt vain odotellaan..





Kysyit mielipidettäni poikkeaako tämä suomi-suomi pareista.Omalla kohdalla luulen että ei. Mutta haluaisinkin tietää miten muilla... Kun ei ole ollut oikein vertailukohtaa.

Esikoinen meillä on vuodelta 2000, mutta toista lasta ei kuulu yrityksistä huolimatta. Hakeuduimme tutkimuksiin ihan hiljattain kun pian olemme yrittäneet toista lasta kaksi vuotta. :o/ Tutkimukset ovat meillä aivan alussa ja helpottavaa on tietenkin, että meillä yksi lapsi jo on... Asiat eivät voi aivan kamalasti olla, mutta toki tuo stressaa, kun esikoinen sai alkunsa vaivattomasti ja nyt ei sitten millään...

Mies on suhtautunut asiaan suhteellisen mutkattomasti, mutta kyllä hänkin alkaa olemaan aika kypsä siihen, ettei homma meiltä enää näytä luonnistuvan. Hoitohin/tutkimuksiin mieheni lähti aivan mielellään, tosin arvosteli vähän niiden tarpeellisuutta, mutta itse sanoin, etten jaksa enää yrittää ilman apua. On saatava tietää mikä on vialla, koska sekin ettei tiedä, stressaa ja vaikeuttaa lapsensaantia...

Nyt vasta ollaan menossa ensimmäiseen IVF-hoitoon, aiemmin on aina ollut jotakin estettä, ja hyvän aikaa diagnoosin jälkeen haluttiin keskittyä oloon ihan kahdestaan. Oma puoliso on alusta saakka suhtautunut asiaan minusta ihailtavan hyvin. Olihan se hänellekin järkytys, mutta tunteista on aina voitu puhua yhdessä, ei ole ujostellut tutkimuksia ja hoitoja, hänellä ei ole mitään hoitoja vastaan, ja luojan kiitos ei ole mitään syyttelyjuttuja! Ei tule mieleen mitään kulttuurisidonnaisia ongelmia tähän lapsettomuuteen liittyen.

No meilla on yksi lapsi, mutta toisen saaminen on ollut aikamoista tuskaa. Kaksi kertaa on mennyt kesken sittemmin ja nyt on mieli sellainen, etta nyt odotellaan vahintaan muutama kuukausi ellei vuosi... Biologinen ja muukin kello tosin tikittaa, joten pitaisi kuitenkin jotain paatoksia tehda.



Mies suhtautuu asiaan todella hienosti, mutta sukulaiset ovat tosi raivostuttavia. Mina en suostunut kertomaan keskenmenoista mitaan sukulaisille ja mies se sitten omalle puoliskolleen kertoi, ja sielta on sitten tullut kaikenlaista kommenttia - lahinna, etta akkiakos te siina viela onnistutte ja etta mitas vikaa siina vaimossa nyt oikein on kun ei ota sujuakseen. Vannoin, etta jos se onnistuminen tulee joskus kohdalleen, me pidamme suun kiinni visusti raskauden puolivaliin asti ja nimi- yms rallatukset saavat jaada siihen, kunnes lapsi on syntynyt. Ja jos kukaan heista ottaa asiaa esille, niin aion vain sanoa, etta en valita aiheesta keskustella. Jos on jotain sanottavaa, niin miehen kanssa voi jutella.

Tulin raskaaksi helposti, mutta asuin mieheni kanssa yhdeksän vuotta ennen kuin tyttäremme syntyi, ja sinä aikana saimme kuulla kaikenlaista miehen tuttavilta. Että olisi jo aika " hankkia" lapsi, muodostaa oikea perhe jne. Meitä syytettiin ahneiksi, kun halusimme opiskella (etenkin minä) ja saada elämää vähän järjestykseen. Tyttäremme syntymän jälkeen sain monelta naiselta kuulla olevani nyt vihdoin oikea nainen, ei mikään tyttö. Kun tyttömme syntyi keskosena, se oli tietysti mun vika: en ollut syönyt hyvin, en osannut varoa tarpeeksi ja olin käynyt töissä.



Miehen perhe on ollut aika ymmärtäväinen ja arvostanut valintojamme.

Me olemme ns.secundäärisiä..vaikkakin esikoisemme meni kesken..tutkimuksia on takana ja toukokuussa olisi tarkoitus aloittaa hoitojen suunnittelu. Meillä takana yksi vakava cornu-raskaus..

Meilläkin ollaan puhuttu adoptiosta, ja rankkaa on..mutta rakkaus antaa voimia.

Meillä omaa vauvaa on yritetty vuodesta 2004 ja syksyllä tuleekin 2vuotta aloituksesta ja edelleen ilman vauvaa olemme :-( Mutta keskenmenoja on yhteensä 3kpl joista viimeisin käytiin läpi viime syksynä marraskuussa, ja se olikin kova takaisku. Km todettiin melkein viikoilla 8 ja alkio oli ollut kohdunulkopuolinen ja kuivunut itsestään, joten onneksi mitään ns. leikkauksia ei tarvittu tai kaavintaa. Itse romahdin henkisesti, mies oli todella ahdistunut myös, mutta yritti ylläpitää edes jonkinlaista normaalia elämää ja auttaa minua. Olin sairaslomalla yli 2vkoa.



Me hakeuduimme lääkärin vastaanotolle viime lokakuussa ja juuri silloin olinkin hedelmöittynyt ja alkio oli kiinnittymässä. Minusta kerittiin ottamaan kokeita ym, ja kaikki oli hyvin mutta miehen spermaanalyysi jäi ottamatta, mutta taas olemme valmiita palaamaan tähän asiaan ja mies tutkitaan seuraavaksi. NKL on paperit vetämässä.



Mies on suhtautunut kaikkeen ' upeasti' hän on ollut suuri tuki ja ilman hänät en olisi kestänyt keskenmenoja tai edes lääkäriin menoa. Hänellä on tervettä järkeä, mikä menee tunnetason edelle. Olemme molemmat tunne-ihmisiä, mutta hän pitää molempien jalat maassa ja on realisti. Mies on aasialainen Buddhisti jos sillä on mitään tekemistä asian kanssa :-) Mutta heidän perhe omassa kotimaassaa ovat ottaneet asian hienosti ja ymmärtävät ettei lapsen saaminen ole aina naisesta kiinni vaan moni asia saataa olla esteenä.



Kaikille tsemppiä lapsen yritykseen !!!