Synnytyskokemukseni

Kerron omasta synnytyksestäni, joka oli minulle kokemuksena hyvin myönteinen ja voimaannuttava, vaikka ei sujunutkaan ongelmitta. Toivon, että kokemukseni voisi rohkaista varsinkin ensisynnyttäjiä synnytykseen valmistautuessa.



Synnytin ensimmäisen lapseni vähän yli kaksi viikkoa sitten. Synnytys käynnistyi supistuksilla, kun raskaus oli kymmenen päivää yli lasketun ajan. Minua oli supistanut aika paljon muutamana edeltävänä päivänä ja olin aika kypsynyt raskauden pitkittymiseen.



Yöllä yhden aikaan herätin mieheni ja sanoin, että menen alakerran makuuhuoneeseen, koska supistukset tulivat noin viiden minuutin välein enkä pystynyt nukkumaan ja ramppasin jatkuvasti pissalla ja kakalla. Supistukset tuntuivat aivan samanlaisilta kuin kuukautiskivut, sillä erolla tosin, että supistuksien väli oli aivan kivuton ja pystyin lepäämään tai jopa torkahtamaan. Supistuskivut tuntuivat keskellä alavatsaa häpyluun yläpuolella. Jos ajatellaan kivun voimakkuutta kipujanalla 0-10, niin tavalliset kuukautiskivut ovat minulla olleet 3 ja kovimmat 5-6. Nämä supistukset olivat voimakkuudeltaan 4-5. Kovin kipu kesti ehkä 20 sekuntia ja silloin aina tiesin, että kohta kipu taas hellittää ja sain tästä voimia.



Huomasin pian, että pieni liike kuten kävely tai kontillaan heijaaminen helpotti selvästi kipua, pahinta oli makuulla oleminen. Myös rauhallinen, syvä hengitys auttoi kipuun.



Kello viiden jälkeen herätin mieheni ja sanoin, että nyt supistukset ovat sen verran napakoita, että meidän täytyy lähteä sairaalaan. Soitin tulostamme kätilölle. Automatka oli aika ikävä, kun kaikki töyssyt tiessä tuntuivat hankalina. Supistuksetkin voimistuivat ja makuulla olo tuntui ikävältä. Puuskutin aina supistuksen huipun, se auttoi.



Olimme sairaalassa seitsemän aikoihin, ja olin todella tyytyväinen, kun selvisi, että kohdunsuu oli kolme senttiä auki ja kanava melkein hävinnyt. Olin ajatellut, että ensisynnyttäjällä ei muutaman tunnin supistuksilla välttämättä tapahdu juuri mitään, vaikka supistukset olivat mielestäni aika voimakkaita. Synnytyshuoneessa asetuin pallon päälle istumaan ja sovimme kätilön kanssa, että annetaan synnytyksen sujua omaan tahtiin. Aloin ottaa ilokaasua, josta oli aika hyvin apua. Vaikeinta oli osata aloittaa kaasun hengitys jo ennen supistusta ja yleensä olinkin myöhässä niin, että paras teho kaasusta tuli silloin, kun supistus oli helpottamassa.



Kahdeksan aikoihin supistukset tulivat kovempina ja minusta tuntui, että minua heikotti pystyasennossa ja halusin makuulle synnytyssänkyyn. Kerroin vuoroon tulleelle kätilölle, että haluan epiduraalipuudutuksen. Synnytysosastolla oli kova ruuhka ja sovimme, että kätilö vie ensin toisen synnyttäjän lapsivuodeosastolle. Kovimmat supistukset olivat kipujanalla voimakkuudeltaan 8-9 ja pahin huippu kesti ehkä parikymmentä sekuntia. Supistuskipu tuntui edelleen keskellä alavatsaa, kuin ruuvia olisi väännetty aina vähän tiukemmalle. Pahimman kivun aikana vedin ilokaasua minkä pystyin, puristin mieheni rannetta ja kipristelin varpaitani. Sitten supistus taas hellitti.



Kohta minua alkoi ponnistuttamaan ja kätilö tutki tilanteen, mutta kohdunsuu ei ollutkaan täysin auki, vaan seitsemän senttiä ja reunat olivat paperinohuet. Sanoin, että jos synnytys näin nopeasti edistyy, pärjään ilman epiduraalia, kunhan mieheni ja kätilö tsemppaavat minua. He lupasivat tehdä niin. Kätilö puhkaisi kalvot ja huomasi, että vauvan asento onkin poikkeava eli hän on yläsuisessa tarjonnassa eli syntymässä nenä kattoon päin, kun vauvat normaalisti syntyvät nenä lattiaan päin. Kohdunsuu oli yhdeksän senttiä auki ja minun oli pakko ponnistaa, vaikka en olisi saanutkaan. Kätilö sanoi, että ponnista se minkä sinun on pakko.



Anestesialääkäri kävi laittamassa epiduraalin puoli kymmenen aikoihin, mutta koin, että se ei auttanut. Jälkeenpäin ajattelen, että itse asiassa epiduraali vei tietyn kivun häpyluun päältä pois, mutta pahinta oli silloin todella voimakas ponnistamisen pakko ja siihen puudutus ei auttanut lainkaan. Ponnistuspakko tuntui siltä kuin virtsarakko olisi ollut todella täynnä ja sitä vielä painetaan supistuksen aikana. Kätilö katetroikin virtsarakkoni varmuuden vuoksi, mutta ei siellä ollut virtsaa kuin vähän.



Vedin ilokaasua minkä pystyin aina supistuksen alkaessa ja kaasu teki humalaisen olon. Sellaisen, että en ollut aivan tässä maailmassa, mutta se auttoi. Jossain vaiheessa kätilö sanoikin minulle, että olen mennyt synnyttäjän omaan maailmaan. Vastasin, että kuulen ja ymmärrän mitä sinä ja mieheni puhutte, mutta en pysty itse puhumaan.



Jossain vaiheessa synnytyslääkäri kävi tutkimassa minut, ja vauvan sydänäänissäkin oli jotain huolta, mutta minulla oli koko ajan tunne, että sekä vauva että minä olemme turvassa. Kätilö sai painettua kohdunsuun lipan pois ja sitten sain luvan ponnistaa. Ponnistuspakko oli kuin oksentaminen, elimistöni vain pakotti minut ponnistamaan. Aika vaikeaa on estää oksentamistakaan. Ponnistamisen edistyessä huomasin, että vauva painaa minua eri kohtiin, ensin häpyluuhun, sitten häpyhuulien kohdalle ja lopuksi kiristyksenä peräsuolessa.



Sitten synnytyslääkäri kutsuttiin paikalle auttamaan vauva imukupilla. Olin olettanut, että varsinainen vauvan ulostuleminen on synnytyksen kivuliain vaihe ja että se on terävää, repivää kipua, mutta en itse asiassa tuntenut lainkaan kipua vauvan syntyessä. Sen sijaan tunsin todella voimakkaan painon tunteen kuin valtavan ulostamisen tarpeen ja se tuntui erittäin tukalalta. Taas minua ponnistutti kovasti ja tunsin, että tästä tukalasta tilanteesta minun on päästävä nopeasti eteenpäin. Tunsin, kun väliliha puudutettiin ja kätilö teki välilihanleikkauksen ja sitten se valtava paineen tunne helpotti kuin vauva autettiin ulos. Ehkä rajuin tunne oli, kun vauva ja loput lapsivedestä tulivat ulos ja kohtu ikään kuin lysähti kasaan. Istukka irtosi helposti, mutta tuntui ehkä sekunnin ajan todella ilkeältä, kun kätilö painoi istukan irti.



Kätilö ompeli välilihanleikkauksen, se ei tuntunut kuin pienenä kiristyksenä puudutuksen jälkeen. Olin aika voipunut kovasta ponnistamisesta enkä päässyt suihkuun kuin vasta illalla, kun minua pyörrytti ja oksetti. Sen jälkeen toivuin nopeasti ja lähdimme seuraavana päivänä kotiin.



Vauva on tietenkin aivan ihana, kuten varmaan kaikki tuoreet äidit kokevat. Ainakin tähän asti vauvan hoito on sujunut aika helposti eikä pahempia koliikkejakaan ole vielä tullut.



Toivon todella, että mahdollisimman moni nainen voisi kokea synnytyksen hyvänä, naiseutta vahvistavana kokemuksena. Suurena elämän ihmeenä.