miksi minut jätetään yksin?????????
odotan toista lastani. esikoinen on 1,5vuotias.
en voi ymmärtää tätä, että näköjään aina kun olen raskaana, jään yksin. itse en ole hylännyt ketään ystävääni vaikka hän odottaisi lasta, enkä ymmärrä että miksi edes pitäisi???
laskettuaika on 15.7.
ennen raskautta minulle jopa soiteltiin että haluanko nähdä tai mennä käymään jonkun luona. nyt minulle ei enää kukaan edes soita ja kysy kuulumisia. tuntuu että minut on unohdettu kokonaan.
minulla on isäni puolelta kuusi serkkua. olemme kaikki olleet aina läheisissä väleissä. kesällä vielä näin serkkujani paljon, kävimme ulkona ja teimme yhdessä asioita. nyt tuntuu että minulla ei ole näitä ihmisiä koskaan ollutkaan.
olen yhtä serkkuani pyydellyt syksystä asti käymään, ja ehdotellu leffaan menoa jne... hän ei koskaan ole lähdössä. sanoo soittelevansa mutta ei soita. muutimme pari kuukautta sitten. pyysin tuparikahville moneen kertaan, mutta ei siltikkään.
nyt en ole vähään aikaan jaksanut edes yrittää.
veljeni täytti muutama viikko sitten 18 vuotta. hän asuu itsenäisesti ja elää opintotuella, eli ylimääräistä rahaa ei hirveästi ole. ehdotin että veljeni tarjoaisi synttärikahvit meillä, voisin ostaa vähän tarjottavaa. no veljeni kutsui tämän kyseisen serkun, joka saapui jätkänsä kanssa muutaman tunnin sisällä. kun minä olen pyytänyt käymään, yksi esteistä on ollut se että asumme kuulemma niin kaukana (n.7km välimatkaa).
veljeni ja vieraat juttelivat paljon keskenään, minä huomasin jääväni ulkopuolella. yritin virittää keskustelua mutta se ei johtanut mihinkään. sain lyhyitä vastauksia ja usein he " pakenivat" tupakalle porukalla. en minä sinne mukaan voinut mennä kun en raskausaikana polta, enkä olisi muutenkaan voinut jättää 1,5vuotiasta poikaani sisälle. jo se tuntui typerältä että ihmiset vain hävisivät kesken keskustelun tupakalle, ja siellä hauskoja juttuja riitti niin paljon että polteltiin vielä toisetki perään. katselin ikkunasta että nauttikaa vaan tarjoilusta.
kesällä serkkuni oikein pyytämällä pyysi että voisi ottaa poikaani hoitoon, en aina keksinyt menoa niin paljon että olisin niin usein vienyt poikaani hoitoon. nyt ei ole puoleen vuoteen kukaan edes ehdottanut. eli puoleen vuoteen en ole herrännyt yhtenäkään aamuna niin, ettei olisi tarvinnut huolehtia pojan aamu puurosta tai että en olisi saanut nukkua vähän pidempään. apua ei enää heru. (??)
pidimme pari viikkoa sitten mieheni kanssa kihlajaiskahvit. kutsuimme sukulaisia. kutsuin yli kymmenen henkeä mutta paikalle vaivautui muutama. " läheisitä" serkuistani vain kaksi saapui, ja jälkeen päin ajatellen ilmeisesti sen takia, että he jatkoivat juhlistamme suoraan veljeni kanssa ryyppäämään ja juhlimaan veljen täysi-ikäisyyttä.
joo, kyllä he saapuivat, muta edes onnittelukorttia emme saaneet heiltä. ilmainen ruoka ja juoma kyllä kelpasi. huomasin olevani ulkopuolinen omissa kihlajaisissani! yritin kyllä jutella muiden kanssa, mutta kohta huomasin olevani keittiössä tiskaamassa astioita, kun en kehdannut vain tyhjänpanttina kököttää sohvalla ja katsoa kun muut puhuvat. en oikein voinut ymmärtää tilannetta, koska minä olen yleensä se jonka suu käy koko ajan ja juttua riittää. tuntui että minulla ei ole heille mitään kerrottavaa, kun kaikki jutut mitä aloin kertoa, loppuivat lyhyeen. aihetta vaihsettiin tai keskustelu kaveria vaihdettiin.
serkkuni ja tämän poikakaveri kertoivat saaneensa uuden asunnon keskustasta. olin kiinnostunut ja kyselin asunnosta. serkkuni ei ollut oikein halukas puhumaan asiasta. hän vastaili muutamalla sanalla ja kääntyi toisten puoleen. oli vähän hämilläni. odotin automaattisesti kutsua kahville tms... katsomaan uutta asuntoa. kutsua ei tullut. ajattelin sitten että ehkä heillä ei ole tapanakaan.
juhlien aikana kirviini kantautui asia joka sai minut todella pahalle mielelle. kun minä en ollut ollut paikalla, oli illan bileistä juteltu paljon, kaikki kutsuttiin mukaan, mytta minulle ei oltu sanottu mitään. jopa miestäni oikein houkuteltiin lähtemään mukaan ryyppäämään kun minä en ollut kuulemassa. onneksi mieheni on järkevä!!! hän sanoi että oli ajattelematonta pyytää vain häntä, ja olettaa että minä jäisin ilmanmuuta yksin kotiin hoitamaan poikaa, ja että vielä kihlajaisiltanako olisi pitänyt lähteä baariin ja jättää morsian kotiin???!!! mieheni sanat lohduttivat vähän. hän näki lävitseni kuinka pahalta minusta tuntui että asiasta ei puhuttu minulle mitään, tai että minua ei edes pyydetty mukaan juhlimaan synttäreitä. vaikka olisi ollut todennäköistä etten olisi jaksanut lähteä, tarkoittaako se sitä ettei tarvitse edes kutsua. en ymmärrä sitäkään miksi asiaa piti salata minulta.
pahin pettymys oli jo muutamassa päivässä laantunut, kunnes kuulin veljeltäni että serkullani on tiedossa isot tuparit. ajattelin samantien että he eivät vain ole vielä kerenneet kutsua minua, kunnes sain tietää että kaikki muut on jo kutsuttu. odotin kutsua mutta koskaan en ole sitä saanut. sinä päivänä itkin kun minuun sattui niin paljon. ihmiset jotka olivat minulle tärkeitä hylkäsivät minut noin vain, MIKSI??? minkä takia minua ei enää pyydetä minnekkään??? miksi kukaan ei soita ja kysy mitä kuuluu?? huomaan vain nyt että heidän elämäänsä ei heilauta millään lailla se että minä en siihen enää kuulu. en ole mitään kenellekkään heistä tehnyt. itse yritin pitää yhteyttä ja kutsua kylään. tunsin itseni jo lopulta niin tyhmäksi etten halunnut jatkaa " rikutusta" . eihän ketään voi pakottaa kahville tai elokuviin.
puhelimeni saattaa lojua koskemattomana takin taskussa kolmekin päivää, eikä siihen kukaan ole koskaan sinä aikana soittanut. nykyään tiedän aika harvoin missä koko puhelimeni on. en yksinkertaisesti tee sillä mitään.
on minulla yksi ystävä jolla on saman ikäinen poika kuin minulla. meillä on sentään todella hauskaa porukalla. silti mietin mielessäni kun kaverini kertoo mitä hän on tehnyt viime aikoina, että minulla ei ole mitään kerrottavaa. sanotaan että se lähtee itsestä että jotain tapahtuu, itsekkin olen aina ollut sitä mieltä. ja olen kyllä nytkin, suurimmaksi osaksi on itse vastuussa siitä miten elämänsä järjestää. mutta kun olen niin paljon yrittänyt ja hyvällä. olen ollut liian kiltti, lainannut rahaa yms... ajatellut että sitten minuakin autetaan. mutta en ole saanutkaan mitään itse. tässä alkaa väkisinkin tuntemaan itsensä jotenkin tyhmäksi, tylsäksi ja epä mukavaksi kaveriksi.
ensimmäisen raskauden aikana oli sama juttu. olin täysin yksin. silloinen mieheni oli alkoholisti ja mutenkin päihdeongelmainen.
nykyiseni on unelma mies. hän tukee ja ymmärtää minua. eikä jätä minua yksin. hän tajuaa sen, että minulla ei nyt ole muita ja että odotan hänen lastaan, odotan häneltä tukea. kehen muuhun voisin turvautua viime kädessä kuin omaan puolisooni? siitä olen kyllä kiitollinen.
nyt kun minulle on todistettu että ystävyytemme sukulaisteni kanssa ei ollutkaan niin syvällistä, eikä he välittäneet minusta niin paljon kuin puhuivat, olen päättänyt yhden asian. kun menemme naimisiin, kutsun häihini VAIN JA AINOASTAAN ne ihmiset, jotka oikeasti haluavat kuulua elämääni ja jotka ovat siellä nauttimassa vastanaineiden onnesta vilpittömästi, eikä vain nauttimassa ilmaista viinaa ja herkkuja. tiedän että päätökseni tulee järkyttämään koko sukua, mutte ne jotka jättivät minut pois elämästään, tekivät valintansa, miksi siis kutsuisin heitä enää mihinkään juhliini? enhän minä kutsu muitakaan jotka eivät kuulu elämääni. vieraslistasta ei jää pitkä, mutta takuu varmasti jää parempi mieli.
jos olet kokenut jotain samankaltaista, toivoisin että jakaisit tuntemuksiasi. olenko ainoa? olenko liian herkkä? vai onko loukkantumisessani oikeasti perusteita?
ja uusille ystäville on aina paikka avoin. earthsprite586@hotmail.com
http://irc-galleria.net/view.php?nick=earthsprite <- tuolta voit käydä katsomassa kuvia perheestäni ja minusta.
Kommentit (11)
Mieheni on nykyään paras ystäväni, enkä ole muita tarvinnut. Kyllästyin pettymään ns. kaveripiiriin. En enään etsikään uusia ystäviä. Jos on ongelmia niin niistä jutellaan kahdestaan eikä kolmansien osapuolien kanssa. Elämä on huomattavasti yksinkertaisempaa. Käymme ulkona syömässä, eikä kummankaan tarvitse mennä kavereiden kanssa ulos tai töiden jälkeen kaljalle vaan mennään kahdestaan. Meille tämmöinen elämän yksinkertaisuus toimii ja on huomattavasti helpompaa.
Vielä kuin tietäisi mitä anopeille tekisi :)
S
jo näin nopeasti vastauksia. en siis ole yksin, teitä kohtalotovereita on tosiaan muitakin.
arwen23, kiitos sanoistasi. se on totta, että ne tosi ystävät kyllä erottuvat tällaisissa tilanteissa, joten ehkä asiasta voisi olla kiitollinenkin, vaikka eihän nämä mitään kivoja asioita ole esille tullessaan.
S.C
meillä asia on mennyt aika samalla tavalla. mieheni on jo alusta asti hiffannu sen (ihme, kun on kerran mies x), että kalja illat ja ryyppyreissut jäävät pois. ja hän on jättänyt ne jo odotusaikana, mikä oli fiksu veto. sillä jos se luottamus menee odotusaikana, on suhde aina vähän vaakalaudalla. voiko olla montaakaan vastaavaa elämäntilannetta naisella elämässään, johon hän tarvitsisi yhtä paljon tukea, ja turvaa, luottamusta, kuin raskausaika. ja jos silloin ei tukea heru, vaan omat menot ja hauskanpidot ovat tärkeämpiä, voiko enää koskaan luottaa ja mitä se paljastaa itse miehestä?
me olemme myös käyneet yhdessä syömässä, leffassa ja semmosta. mitä nyt raskaana olevan naisen ja 1,5 vuotiaan pojan kanssa voi tehdä.
olen todella kiitollinen ja hyvilläni siitä että mieheni on tukenani. sillä jos ei olisi, olisin varmasti 100 kertaa masentuneempi.
taitaa loppupelissä olla aika yleistä tuo " kavereiden" kaikkoaminen ympäriltä kun alkaa lapsia siunaantua itselle. siinä vaan helposti paljastuu se, että ei sua tarvittu ku ryyppy seuraksi. ja siihen hommaan kelpaa vaikka " kantakapakan tane" .
poikani on vielä päiväkodissa tämän kuun loppuun. irtisanomisaika kestää sinne asti. olen myös käyttänyt mahdolisuuden hyväksi ja vienyt pojan sinne ja itse hoidellut päivisin kotihommia tai levännyt. vähän on huono omatunto että edes irtisanoin kokohoitosuhteen, koska poika tykkää niin kamalasti olla siellä. viime viikkoina kun olen mennyt hakemaan, lähtee hän juoksemaan karkuun ja maastoutuu jonnekkin pöydän alle. viihtyy siellä saman ikäisten kavereiden kanssa.
olen jo selvitellyt että tässä lähellä on aika mukavasti toimintaa kotiäideille ja niiden lapsille. nyt pitää vain vielä rohkaistua ja mennä sinne " yksin" . jos olisi joku kaveri mukana, olis helpompaa, mutta toisaalta, sitten ei ehkä tutustu niin helposti uusiin kavereihin.
Ikävä homma tuommoinen!! Tsemppiä sinulle!!!
Mun ystäväpiiri koostui pääasiassa sinkkuihmisistä tai ei-perheellisistä, jopa osa ihan " lastenvihaajista" .
Kun tulin raskaaksi, niin ei niitä yhtesiä jutunaiheita enää ollut ihan samalla tavalla paitsi yhteisistä harrastuksista.
Kyllä vauvan syntymän myötä on tullut ihan uusi kaveripiiri, kun on tutustunut muihin raskaana oleviin ja perheellisiin. Heidän kanssaan pääasiassa tulee aikaa vietettyä ja neuvoja jaettua.
Nykyään tosin tapailen silloin tällöin vielä vanhojakin kavereita, mutta kyllä heidän on selvästi vaikeaa suhtautua uuteen " äiti" minään, toisille toki helpompaa kuin toisille. Joidenkin kanssa vaan soitellaan harvakseltaan, toisten kanssa tapailen lähinnä ilman lasta. Raskausjuttuja on turha turista heidän kanssaan vaan jutut liikkuu ihan muilla alueilla.
Sanoisin, että annan ajan kulua ja keskity vain omaan perheeseen ja parisuhteeseen. Sitä on tärkeintä vaalia ennen vauvaa, sillä vauvan syntymän jälkeen parisuhde joutuu usein koville. Uusia ystäviä tulee varmasti ja sukulaiset taas saavat aikaa totutella teidän uuteen elämäntilanteeseen.
unsku rv 34+5 ja poika 1v.10kk
kiitos tuestanne, päätinkin tuossa toissapäivänä, että perkele, me mennään perhekahvilaan ja kerhoon:D. enpä oo enää yksin! ja saa poikakin kavereita.
Ikävää, että kaverit tuolla tavalla kaikkoavat. Mutta täytyy kyllä sanoa, että usein raskaana olevat ja jo vauvan saaneet äidit eivät puhu enää mistään muusta kuin omasta mahastaan tai tästä vauvasta. Nyt en tarkoita, että sinä teet niin. Vaan olen tärmännyt tähän omassa kaveripiirissäni. Minulla on yksi ystävä, kuka ei oikeasti tykkää lapsista eikä osaa tehdä niiden kanssa mitään. NO sitten kävi niin, että hän tuli raskaaksi, ihan suunniteltu lapsi, ja kyllä ne jutut menivät usein vain sinne omaan vatsaan ja syntymän jälkeen vain vauvaan. No tottakai. Eihän siinä vaiheessa äidillä ole muuta mielessä. =)
Yritän siis sanoa, että olisi hyvä jos hankkisi samassa tilassa olevia kavereita ja tuttuja, niin homma varmasti luistaisi paremmin. En minäkään odota, että ystäväni jaksaisivat koko ajan olla kiinnostuneita mitä minun mahassani tapahtuu.
Ja kyllä olisi ihan hyvä, jos olisi muitakin ystäviä, kavereita kuin se oma mies. Ihan vain molempien kannalta. Koskaan et voi tietää mitä tapahtuu ja sen jälkeen olet todella yksin, jos miehesi on ainoa ystäväsi.
En tahdo pahoittaa kenenkään mieltä, ja minulle ystävät on elämän tärkein asia. Mutta kannattaa etsiä uudet tuttavuudet, jos vanhat kaikkoavat. Silloin nämä vanhat kaverit eivät ole sinun arvoisia!
Nyyti - 78 rv:33
Kuten jo itse kirjoititkin niin perhekahvila ym sellainen äiti-lapsi-toiminta on hyvä alku etsiä uusia ystäviä. Kirjoituksesi kosketti minua. Itseltäni katosi muutama " Hyvä" ystävä kun esikoista odotin mutta olen muutaman löytänyt tilalle. On totta, että odotus ja lapsen saanti mullistaa naisen elämää totaalisesti ja joskus lapsettoman ihmisen on vaikea ymmärtää mitä kaikkea tuore äiti kokee niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Miehellesi täysi kymppi sinun tukemisestasi :) ihme jolleivat serkkusi heränneet miehesi vastauksesta. Toisaalta mitä sitä lämmittämään haalenneita ystävyyssuhteita jos toinen osapuoli ei lainkaan tule vastaan.
Kuten sanonta kuuluu: " Kaatua saa mutta ei saa jäädä makaamaan."
Aurinkoisia kevät päiviä sinulle ja perheellesi :)
Ketjun aloittajalle.... :)
Vaikutat aika nuorelta henkilöltä ja uskoisin että sinun iässäsi perheen perustaminen ja sitoutuminen - aikuisen elämän aloittaminen ei ole vielä kovin ajankohtaista bailaushaluisten kavereidesi keskuudessa.
Koin itse saman tilanteen kun menin naimisiin 20-vuotiaana ja sain ensimmäisen lapseni 21-vuotiaana. Kaverit jatkovat (ja jatkavat edelleen) samaa bailausta kuin 16-18-vuotiaina. Ehkä he kokevat sinut jotenkin itseään kypsempänä ja voivat ajatella että on suorastaan sopimatonta pyytää sinua mukaan baareihin. Uskoisin että heidän on hankalaa samaistua sinun asemaasi juuri nyt, voi olla että he jopa jollain lailla pelkäävät sinua. Muistan kun olin itse tullut sairaalasta ensimmäisen vauvan kanssa ja mieheni kaverit tulivat yllättäen perjatai-iltana meille - esittelin heille ylpeänä vauvaa, pojat istuivat hyvin vaikean näköisinä ja joivat hiljaa olutta. Enkä ole sen päivän jälkeen nähnyt yhtäkään heistä - eikä ole miehenikään....
Itselläni on pysynyt vanha kaveripiiri jollain lailla kasassa - nyt kun ollaan kaikki kolmekymppisiä ja sitoutuneita niin on taas yhteisiä aiheita ja ajatuksia - näin ei aina tässä kymmenen vuoden aikana suinkaan ollut. Uusia ystäviä ja samanhenkisiä ihmisiä tosiaan löytää samassa elämäntilanteessa olevista ihmisistä - vaikkapa sieltä mamma/vauvakerhoista ja tapaat siellä varmasti täysin erilaisia ihmisiä kuin ennen olet tuntenut.
Itsekin aikanaan pyörin moottoripyöräkuvioissa (kesyissa sellaisissa pikkukaupungin kyykkypyörä-jutuissa) nyt sitten olemme hurahtaneet mieheni kanssa jenkkiautoihin - saa nähdä millaisesta yhteisöstä sitä itsensä löytää muutaman vuoden kuluttua. Kannattaa pitää mieli avoimena ja olla vastaanottavainen uusien ihmisten suhteen.
Käyn itse baarissa ehkä max 2 kertaa vuodessa ja laskettu aika osuu marraskuulle. Ajattelin kyllä ängetä työpaikan pikkujouluihin mukaan jos suinkin olen yhtenä kappaleena vielä silloin kun pikkujoulut pidetään - yleensä meillä on ollut jo marraskuun alussa. Pikkuisen siedätyshoitoa työkavereille :)
nyyti-78, sitä oikeastaan ihmettelenki, ku mä nimenomaan puhun aika paljon kaikesta muusta kun perheestä ja mahasta. tuntuu välillä että tätä perhe-elämää valuu jo korvista, että haluaisinkin höpöttää välillä ihan muista asioista.
muiden äitien kanssa se on vähän sitä että kaikki valittaa ku muksu ei nuku vieläkään kunnolla ja väsyttää, ei voida mennä kaupungille tai kauppoihin ku penska nostaa niin kauheen metelin tai sit ne muksut ei nuku vaunuissa tms... mulla on poika niin unelma (onneks) että se nukkuu aina kun meen johonki vaatekauppaan tms... syö nätisti missä tahansa kahvilassa, eikä nosta meteliä, ellei ole nälkä tai joku muu oikea ongelma.
oon monta kertaa saanu jonkun lähtemään mukaan, mutta reissu jää lyhyeen, kun toiselle tulee joku syy, minkä takia on pakko viedä lapsi kotiin. eihän se kenenkään vika tai syy ole, lapset on sellasia, tiedän. tarkotan nyt sitä, että toisista äideistä saan lähinnä puistoseuraa jos sitäkään. eikä siinä kerkeä oikein ystävystyä kun emme voi koskaan sit keskittyy toisiimme. me vaan tavallaan vahitaan muksuja niinku kotonakin, mutta siinä voi samalla jonku kans " jauhaa paskaa" . en tiiä, mulle on sanottu että en opi äidiks ollenkaan kun poika on ollu vauvasta asti niin helppo:D. tosin, nyt taitaa alkaa uhmaikä, ja ei ookkaa enää ihan nii helppoo.
pubu, kiitos ja hyvää kevättä sinnekkin:).
todellakin, äiti-lapsi kerhosta jne... saan kyllä vähän väriä arkeen, mutta oikeasti mua ei edes kiinnosta hirveästi tollaset:(. meen sinne oikeestaan vaan siks, että se on semmonen juttu mitä voin tehä, mielummin sinne kun homehtumaan kotiin.
myönnän, voin olla ennakkoluuloinen, enhän ole vielä käynyt siellä kertaakaan. jäi kauhea kammo 30 ja yli olevista äideistä jo synnytyslaitoksella. kukaan ei ruennu mun kans juttelemaan, murahtelivat vain, jotkut katsoivat jopa vähän nenän vartta pitkin... en keksi muuta syytä kuin se että olen 10 vuotta nuorempi, mutta onko sekään nyt mikään syy, ja miks edes olis?.. :o. noi kerho systeemit on yleensä aina täynnä 30v äitejä. ja ton ikäset äidit monesti jakaa vähän liian innokkasti neuvojaan, vaikka olisivat tuhat kertaa väsyneempiä kuin minä. JA EN YLEISTÄ!!! tunnen myös tuon ikä luokan äitejä, jotka ovat TODELLA mukavia.
MrsCruiser, nyt kun mietin, jutuissasi saattaa olla perää. jos olen saanut osakseni jonkinlaista " ikävää" kohtelua sen takia että olen äiti, se on yleensä ollut tyylin tämmöstä " toi luulee tietävänsä kaiken ku se on pyöräyttäny kakaran" . (mutta yksi serkkuni, jolla on kaksi pientä lasta, on mukana edelleen menoissa niinku ennenkin)
itse asiassa siskopuoleni alkoi juuri viikko sitten vihata minua, kukaan ei ymmärrä miksi :o??!!! en ole hänelle pahaa sanaa sanonut koskaan, hyvin emme tunne mutta tekemisissä ollaan kuitenki oltu. täällä meillä hän on ollut useamminkin äitini ja isänsä mukana. syönyt meidän ruokiamme, juonut meidän juomiamme, ollaan kuletettu kaupoissa ja kierretty tampereella... kaiken olen vierailleni tarjonnut, vaikka se tietää aina loppukuun kituuttamista raha-asioissa. (silti kehtasi yksi ilta itkeä, ihan oikeasti itkeä, että ei pääsy europehauseen, mulla oli ollu samana päivänä 7:n tunnin oikeudenkäynti pojan tapaamisasioissa isänsä kanssa, poikani isä/mun ex kun on juoppo/narkki). ja nyt yht äkkiä tämä sisko1/2 on laittanu mut galleriassa mustallelistalle ja haukkui mut isälleen ihan pystyyn, että luulen olevani hyvä ihminen ???? en sitten tiedä. yritin sähköpostilla kysyä että mikä meidän välejä hankaa mutta en saanut vastausta.
että näitä kummallisia välien katkomisia näköjään tulee edelleen. mieheni epäili että kyseessä on kateus? tiedähäntä sit, muija on villi ja vapaa 19 vuotias, voisko se olla kateellinen mulle?
tämä menee taas tämmöseks ihmeelliseks...... vuodatukseks:///
mutta odotan toiveikkain mielin silti niitä kerho-juttuja :)
Sen muutaman kerran kun edellisen raskauteni aikana kävimme jossakin kylässä, miehelleni tarjottiin heti olut, ja vaikka oli hirmuiset helteet ei edes kysytty haluanko vettä tai mehua.
Ja oletettiin että ajan riemusta hihkuen kotiin turvonneilla jaloillani kun mieheni juo sen oluen.
Ja sitten he puhuivat vaan miehelleni, ihan kuin en olisi edes paikalla.
Minäkin päätin kutsua häihini vain ne, jotka eivät minua hylkää vaikka olin sairastunut vakavaan tautiin nimeltä raskaus; häihini kutsuin yhden ihmisen.
No, kosto elää; takuulla kohtelen tästä lähtien kaikkia raskaanaolevia kuin he olisivat ilmaa.
Itse menisin mielellään kaikenmaailman kerhoihin; niitäpä kun ei sitten olekaan täällä perähikiällä.
Itse juttelisin mieluummin niille " vanhoille äideille" , heidän seurassaan olo on aina kotoisampi sillä heillä itsetunto ei ole enää niin hakusessa eikä kaikki ole niin helvetin vakavaa.
Pahoittelen tekstini negatiivista sävyä, minulla on hiukan paha päivä.
Itse olen huomannut ihan samanlaisen ilmiön sen jälkeen kun mieheni kanssa kerrottiin raskaudesta lähipiirille. Jotkut eivät tunnu sitten millään tajuavan, että raskaus ei tee ihmisestä niin erilaista, etteikö hänen kanssaan voisi vielä seurustella normaalisti! En tunne jääneeni yksin, mutta olen huomannut, että ainakin puolet kavereista on kaikonnut vauvauutisen myötä. Ja ovathan asiasta monet muutkin puhuneet. Enkä oikeen ymmärrä mistä on kyse. Välillä ajattelen, että näinhän ne tosiystävät tunnistetaan.. välillä taas ajattelen, että syy on itsessäni. Voihan olla, että sitä itse vain on liian passiivinen. Ehkä vain pitäisi osallistua enemmän, soitella itse, mennä kylään.. mutta kuten sinun jutustasi huomaa, ei sekään välttämättä auta.
En osaa auttaa sinua, mutta ehdottaisin, että sinun kannattaa hankkia uusia kavereita perheellisistä ihmisistä.. siis niistä, ketkä ovat raskaana tai joilla noita lapsia jo on. Toisaalta voisit osallistua lapsesi kanssa johonkin toimintaan, jossa tapaisit muita lapsiperheitä.. Ne ystävät, ketkä hylkäävät sinut tällaisella hetkellä, eivät ole todellisia ystäviä. Uskon, että aika monet raskaana olevat ovat joutuneet kokemaan saman. Tsemppiä!