Erotako vai mitä tehdä?
Hei kaikille! Me ollaan nyt ajauduttu taas totaaliseen umpikujaan miehen kanssa. Me ollaan oltu yhdessä noin 7 vuotta, on yksi ihan just 6 vuotias lapsi ja toinen tulossa raskausviikolla 29.
Meillä on mennyt aina enemmän ja vähemmän huonosti. Monta kertaa mies on sanonut, ettei välitä musta, mutta taas olen unohtanut ne pahat sanat ja jatkanut, ettei niitä olisi koskaan sanottukaan. En itsekään ole ollut mikään pulmunen. Mutta kertaakaan en ole lopettanut välittämästä miehestä. On ollut riitoja miehen alkoholin käytöstä, lapsen kasvatuksesta, rahasta, seksistä...Mutta aina me ollaan jotenkin pystytty jatkamaan yhdessä.
Eilen sitten pyysin taas miestä jos voitaisiin viettää aikaa kahdestaan. Jotenkin asiat luisui siihen, että mies taas rupesi puhumaan, että ei välitä musta ollenkaan, että tulee pahalle tuulelle kun näkee mun naamankin...että ensimmäisen lapsen jälkeen on aina tuntenut näin. Ei tunne minua kohtaan mitään. Näitä asioita ei ole kiva kuulla varsinkaan näin loppuvaiheessa raskautta, eikä muutenkaan. Varsinkin kun mulle tää perhe on aina ollut ykkönen, kaikki kaikessa. Mies sanoi, että lapsen takia on halunnut silti olla mun kanssa.
Mitä mä teen? Mies sanoi, että oikeasti ei halua asua mun kanssa, mutta on vain lapsen takia! Mä rakastan miestä ja olen valmis tekemään ihan mitä vaan, että asiat paranee. Mutta yksin on vaikea yrittää. Ei pelkästään haukkunut mua vaan sanoi myös, että varmasti saisin paljon parempia miehiä, jotka pystyy antamaan sitä mitä mä haluan, eli hellyyttä ja rakkautta, mitä häneltä en tule kuulemma koskaan saamaan.
Pitäisikö meidän olla yhdessä lapsen ja tulevan takia? Pitäisikö minun jaksaa uskoa, että miehen tunteet voi vielä muuttua? En halua elää rakkaudettomassa suhteessa, mutta en halua erotakaan. Varsinkaan lasten vuoksi.
Toivottavasti joku jaksaa lukea tämän sepustuksen...Olo on todella masentunut, olisi ihanaa odottaa tätä lasta kahdestaan. Mies ei odota vauvaa lainkaan. Se on vaan kuulemma enemmän palloa jalkaan. Pitäisikö mun antaa miehelle tilaa ja odottaa, jos tämä vaihe menisikin ohi vai mitä tehdä?
Kommentit (2)
kurjasti tunnistin vähän meidän tilannetta tuossa sinun kuvauksessasi. Tuntuu että entinen suuri rakkaus on muuttunut arjessa pärjäämiseksi - yhteiselon sietämiseksi lasten ja yhteisen kodin takia. Toisaalta itse olen siinä kutakuinkin tyytyväinen sillä minä en lähde suhteesta ja riko lasten perhettä (tämä siis meillä - en puutu sinun tilanteeseen). Me kuitenkin eletään ja ollaan ihan sovussa - tosin ilman fyysistä kanssakäymistä ainakin tällä erää. Tämä viileys johtuu minusta. Ukko on ihan ok, mutta joku tökkii - ehkä puuttuu sellainen turvallisuuden tunne. Kyllä tämä menee näinkin. Tosin toivon että joskus vielä oltaisiin se rakastunut pari jota oltiin ennen lasten syntymää ja ajatus/arvomaailman muuttumista. Mutta jotain on minussa muututtava ennen sitä.
Yhteistä elämää on takana yli 11 vuotta ja esikoinen on pian 7v. meillä siis kaksi lasta ja lapsiluku täynnä.
Toisaalta meidän elo on niin tasaista ja harmonista, etten vaivaa päätäni märehtimällä mitä meiltä puuttuu suhteessa - vaan nautin siitä mitä meillä on ja saan hellyyttä onneksi lapsiltani. Tulee halikiintiö täyteen. Luulen, että fyysinen etäisyyteni johtuu aistittavissa olevasta tunnelkylmyydestä miehessäni joka on jo vuosia ollut jotakuinkin iloton ja masentunut työasioiden takia. Hänestä on hävinnyt empatiankyky.
Mutta eletään päivästä päivään ja välillä keinutetaan venettä tuomalla näitä negattivisa tunteita esiin.
mielestäni sinulla on oikeus onneen. Elämä on liian lyhyt ollakseen huonossa parisuhteessa. Vanhempien pahaolo heijastuu myös lapsiin ja näin ollen jos äiti ja isi voi huonosti niin lapsetkin kärsii. Monesti on kaikkien kannalta parempi asua erillään ja olla tahoillaan rakastavat vanhemmat kuin elää saman katon alla jatkuvassa kriisissä. Jos miehesi noin selkeästi kertoo mitä on mieltä suhteestanne niin mahtaako se siitä muuttua..? Ole reilu itseäsi ja lapsiasi kohtaan. Voimia sinulle vaikeassa päätöksessä !!