Vanhempien reaktio raskauteen ja keskenmenoon.
Kirjoitinkin jo hieman aiheesta Ei kuulu kuukautisia keskusteluun jonka aloitin. En tiedä onko tämä oikea paikka keskustella asiasta.
Elikkäs.. sain tietää raskaudestani hutikuun alussa ja n.viikon kuluttua kerroin vanhemmilleni asiasta painostuksen alaisena(kerroin heti siskolleni ja hän uhkasi kertoa vanhemmilleni jos en itse kerro asiasta.) No minäpä siis kerroin. Tosiaan ensin äidille. Hän oli aivan kauhuissaan ja yrittä saada mua abortin kannalle ihme selityksillä ja uhkasi välien katkaisulla jos en aborttia tekisi. Hän ei myöskään haluaisi olla lapsenlapsensa kanssa tekemisissä. Kerroin useaan otteeseen että pidämme lapsen mikäli ei ultrissa näy jotain ihan katastrofimaista.
Seuraavana päivänä kerroin isälleni. Hän myöskin puhui abortista pari tuntia ja sanoi että jos en sen jälkeen enää tulisi raskaaksi ainahan on adoptiomahdollisuus. Olen kyllä ajatellut adoptiotakin mutta haluaisin myös biologisia lapsia jos mahdollista.
Vanhempani myös yrittivät uskotella minulle että kaikki ystäväni ja poikaystäväni hylkäisivät minut heti lapsen saatuani ja jäisin aivan yksin.Kaikki karttaisivat minua kuin ruttoa vauvan takia. Niin ja tietysti me kuoltaisiin nälkään tms kun saisi niin vähän rahaa. Ei ole totta ajattelin. Omat vanhemmat käyttäytyvät noin. Tietysti olihan se varmasti heille shokki kun en ollut tuolloin seurustellut vielä kauaa Karin(poikaystäväni) kanssa ja minulla on aiemmin ollut taipuvuutta masennukseen(kuin olisin ainoa ihminen jolla niin olisi)
No parin päivän päästä porukat soittivat ja molemmat sanoivat että yrittävät sittenkin olla mun tukena. Kuitenkin koko sen ajan jonka ehdin olla raskaana puhuttiin abortista ja uhkakuvista sitten kun lapsi syntyy.
Kaiken huippu kuitenkin oli kun tosiaan sain keskenmenon. Äitini tuli käymään sairaalassa. Oli kauheat supistelut ja pää ihan sekaisin kipulääkkeistä, + vielä henkinen paha olo. Samalla kun hän piti minua kädestä kiinni tokaisi vain että hän on oiloinen/onnellinen kun raskaus meni kesken. Jos en olisi ollut niin lääketokkurassa olisin varmasti lyönyt äitiäni.
Että näin. Nyt äitini uhkailee minua välillä jos aikoisinkin yrittää tulla raskaaksi. En vaan pysty ymmärtämään. Oman äidin tuki olisi minulle todella tärkeää varsinkin kun kyseessä on ensimmäisen lapsen tulo maailmaan. On raivostuttavaa että äitini kuvittelee voivansa sanella minulle mitä tehdä ja milloin tai kenen kanssa. Mutta asia on ollut kohdallani aina niin. Olen tosi herkkä ja haavoittuvainen ja äitini taas varsin dominoiva persoona. vasta aikuisiällä olen oppinut sanomaan vastaan ja tekemään oman pääni mukaan.
Jos joku tämän jaksoi lukea olisi mukavaa keskustella asiasta ja vaihtaa ajatuksia.
Kommentit (5)
Minäkin ajattelin aluksi, kun luin viestejäsi, että jos olet nuori ja siksi vanhempasi suhtautuvat noin, mutta jos nimimerkin vuosiluku jotain kertoo taidatkin olla jo 25-vuotias ja siinä iässä ei vanhemmilla kyllä ole oikeutta puuttua elämääsi noin.
Vanhempiesi puolustukseksi: Edellisessä viestissä kirjoitit, että myös oma perheesi on ollut melko rahaton ollessasi pieni ja silti sinä olit onnellinen. Vanhempasi, ehkä muistavat ko. ajan toisella tavalla esim. jatkuvana kituuttamisena, jolta haluavat sinut säästää. Ehkä se, että poikaystävälläsi on jo aikaisemmasta suhteesta lapsi sai heidät ajattelemaan, että hän häipyy sopivan hetken tullessa ja halusivat sinut siltäkin säästää.
Joka tapauksessa, vaikka heillä olisi kuinka hyvät tarkoitukset mielessä, ei ketään saa painostaa aborttiin, eikä kukaan saa keskenmenon yhteydessä puhua tuollaisia kuin äitisi oli puhunut. Tällaisessa tilanteessa tarvitset tukea tai jos sitä ei pysty antamaan niin sitten on parempi olla hiljaa.
vanhempasi eivät tunnu olevan valmiita isovanhemmiksi. Onneksi sinä kuitenkin teet omat päätöksesi ja sinä kannat myös vastuun niistä. Rohkeutta!
Olen tosiaan 25-vuotias ja asunut itsenäisesti 17-vuotiaasta. Rahaa on ollut mulla yksiasuessakin tosi vähän kun viime huhtikuuhun asti olen ollut opiskelija. Eli olen jo tottunut kituuttamiseen. Tunnen muutamia pariskuntia joilla on pieni lapsi/lapsia ja molemmat ovat työttömiä tai opiskelijoita ja silti hengissä pysyvät. Kaikkea mitä haluaa ja toivoo ei tietenkään saa mutta ajatus siitä että joskus asia on toisin varmasti auttaa jaksamaan ja vaikkei olisikaan, mielestäni ihmissuhteet ovat kultaakin kalliimpia. Ja ne asiat mulla ainakin on kunnossa(lukuunottamatta vanhempien reaktiota raskauteen, kaiketi hekin asian joskus hyväksyisivät)
Ja jos niin kävisi että eroaisin poikaystävästäni todennäköisesti pärjäisin ainakin jotenkin ja Porissa missä asun on erilaisia tukiasumismuotoja jne.yksinhuoltajille joilla on vauvaikäisiä lapsia.
Äitisi käytös on aika uskomatonta.. Minä olen 20-vuotias ja seurustellut mieheni kanssa yli kaksi vuotta.. Mieheni on minua kymmenen vuotta vanhempi.. tänä keväänä sain tietää olevani raskaana ja pelkäsin vanhempieni reaktioita mutta äitini hyväksyi asian todella hyvin ja on auttanut ja tukenut kovasti.. isäni ei suostu puhumaan koko asiasta mutta se ei huolestuta minua.. Meillä on laskettu aika marraskuun toinen päivä ja niistä tuloista.. ei meilläkään mitkään hyvät tulot ole.. mieheni opiskelee ja minä olen tällä hetkellä työtön.. minun vanhempani miettivät että miten me pärjäämme kun ei ole rahaa, mutta mieheni äiti sanoi että kyllä lapsi tuo leivän tullessaan.. hyvää jatkoa sinulle ja onnea tulevaisuuteen..
Olen parikymppinen ja itsellänikin aikuisiällä vielä ollu vähän vaikeuksia irrottautua vanhempien vaikutuspiiristä. Voin hyvin eläytyä sun tilanteeseen ja mitä joudut kokemaan. Haluisin sanoa sulle lohduttavan lauseen jonka mun (ihana, vihdoin masennusten jälkeen saamani) psykologini on sanonut mulle: teillä tuntuu kääntyneen niin päin että sä hoidat ja tyydytät vanhempies tarpeita mutta ei sinun tarvitse!
Voimia ja toivottavasti edes pieniä ilonpilkahduksia sinulle! :) Elä vain itsellesi, vauvallesi ja suhteellesi nyt, vanhemmillesi voi nyt tulla pettymystä mutta ole tiukkana ja huolehdi omasta jaksamisestasi. Masennusta sairastanut tai jonkin tietyn laisessa parisuhteessa elävä ihminen ei ole tuomittu mitenkää huonoksi kasvattajaksi. Puhelin vaan rohkeasti kiinni ja elämään omaa elämää!
Voimahalein,
Ainokki
Tosin en tiedä ikääsi, taidat olla melko nuori, mutta ei se siltikään oikeuta ketään tuollaiseen. Mutta jos olet vielä alaikäinen tai opiskelu pahasti kesken ymmärrän kyllä miksi vanhempasi toivovat aborttia. Mielipiteeseensä toki jokaisella on oikeus mutta jatkuvaa painostusta en hyväksy, kyse on kuitenkin sinun elämästäsi ja sinun päätöksestäsi.
Jaksamista sinulle ja toivottavasti vanhempasi ymmärtävät mitä rikkovat tuollaisella käytöksellä, sinä tarvitset nyt tukea, etkä saarnoja ja jos he eivät ymmärrä lopettaa tuota niin voisin kuvitella, että sinä masennut ja vetäydyt eroon heistä!
Rilla-ma-rilla