Panikoida vaiko ei...?

kun odotin ensimmäistä lasta. Silloin oli koko ajan suuri huoli siitä, etenisikö raskaus loppuun asti. Ehkäpä tämä panikointini johtui siitä, ettei minulla vielä ollut lasta ja pelkäsin, etten sellaista koskaan itselleni saisi. Nyt kun odotan toista, en ole missään vaiheessa pelännyt tuulimunaa tai keskenmenoa. Ja syy on se, että minulla on jo yksi lapsi! Olen jotenkin asennoitunut siihen, että vaikka tuo esikoinen jäisi ainoaksi lapseksi, olisin silti onnellinen. Onhan minulla hänet. Olen siis paljon rennompi nyt toista odottaessani. En suinkaan ole koko maailmalle vieläkään uutista toitottanut (olen nyt rv 16), mutta kerroin läheisimmille ystävileni hyvin varhaisessa vaiheessa. Ensimmäistä odottaessani kerroin vasta, kun olin puolessa välissä.



Ymmärrän hyvin panikoinnin, jos lasta on yritetty pitkään ja hartaasti ja jos kyseessä on ensimmäinen raskaus.

Ensimmäistä odottaessani en ajatellut ollenkaan että jokin voisi mennä pieleen ja terve tyttö tulikin. Toistakaan odotellessani en pahemmin murehtinut, vaikka mielessä pyöri kaikenlaisia ajatuksia. No, poika kuoli kohtuun rv37. Joten nyt mietin vähän enemmän että on mahdollisuus ihan kaikkeen, mutta puhun kyllä " kun vauva syntyy" . Eli en nyt ihan panikoi.

Kuoleman syyksi todettiin napanuoran solmu, niin sekin varmaan vaikuttaa, kun tietää että on lähes mahdotonta että sama toistuisi.

Toisaalta mitä muuta vain sitten voi sattua.



Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että miksi ihmeessä ei kertoisi raskaudesta heti, ovat sitten ystävät tukemassa hyvässä tai pahassa.

Ja luulisi olevan helpompi selittää miksi mieli on maassa jos voi kaikille kertoa syyn.



Mutta pääasiassa yritän ja olenkin iloinen ja luottavainen tämän raskauden suhteen.



rv8

Musta tuntui oudolta, kun ekaa kertaa neuvolassa terkkari tituleerasi äidiksi. En uskonut olevani raskaana ennen kuin näin sikiön ultrassa. Ajattelin, että jos menee kesken, menköön sitten nopeasti. Mulla ei ollut kovin ruusuisia kuvitelmia, koska hyvällä ystävälläni oli ollut keskenmenoja, yksi kohtuun kuollut vauva ja viimeiseksi terve tyttö kuukausien vuodelevon jälkeen.



Kun tunsin vauvan liikkeet, aloin ajatella haluavani juuri tämän lapsen. Silloin siitä tuli persoona. Ajattelin riskejä ja todennäköisyyksiä, mutten kuitenkaan pahinta. Olin onnellinen jokaisesta viikosta. Jossain rv 34 paikkeilla luovuin kaikesta murehtimisesta. Olin todella yllättynyt, kun tyttö syntyi rv 35+3, painaen " vain" 1620 g.



Toisesta haaveilen, piakkoin varmaan ryhdytään yrittämään. Mutta oikeastaan en uskalla ajatella vauvaan asti, haaveilen vain raskaudesta. En varmasti sano " kun vauva syntyy" . Pelottaa, varsinkin, kun syy tytön ennenaikaisuuteen ja pienipainoisuuteen ei selvinnyt, mutta ajattelen, että se saattoi olla sattumaa. Eihän sitä voi 9 kuukautta pelkästään murehtia.

ja siis lukemut paljon opiskeluaikoinani vaikka sun mitä, joten tuntuu että tieto lisää tuskaa, raskaana olessani ajattelen kunpa en tietäisi niistä kaikista asioista, niin ei tarvitsisi huolestuakkaan. Välillä olen huolestunut kun luen oireita jotka saattavat ola rinnastettavissa omiin raskausoireisiini, niin sitten hetken aikaa pelkää jos jotain sattuu. Mutta kun aikaa on jo vähäsen kulunut eikä mitään hälyttävää ole tapahtunut, alkaa jo vähän uskoa että kaikki meneekin hyvin ja eihän sille mitään mahtaisi jos jokin menisi pieleen. kaikki tuttavani ja työpaikkalla tietävät raskaudestani, en ole sitä edes yrittänyt salailla.



vauva06 rv8+4

Itse odotan ensimmäistä nyt viikolla 7. Kuten tuossa aiemmin tuli esille niin tieto lisää tuskaa. Aloitimme " yrityksen" syyskuussa ja tänne eksyin ensimmäisen kerran muistaakseni marraskuussa. Ennen sitä olin täysin autuaan onnellinen ajatellen, että kun raskaaksi tulen niin siitä sitten n.9 kk:n päästä vauva syntyy ja sillä sipuli. Tottakai tiesin keskenmenoista ja muista mutten niiden " yleisyydestä" . Eräs ystäväni kokikin keskenmenon marraskuussa, toinen muutama vuosi sitten.



En varsinaisesti panikoi, mutta pieni huoli on takaraivossa aina kun vatsassa tuntuu joku vihlaisu tms. Tiedän että ne on ihan normaaleja(kin), mutta silti mieleen nousee pieni huoli. Olen silti hyvin optimistinen ja uskon vakaasti että kaikki menee hyvin ja lokakuun alussa meille syntyy pieni tyttö tai poika.



Tuosta ystäville kertomisesta: paras ystäväni sai tekstiviestin heti kun testissä oli kaksi viivaa, toinen vähän haalea vielä silloin. Mutta sovimme miehen kanssa että kerromme " yleisesti" vasta viikon 12 alettua. (Tämä tosin ei ole täysin pitänyt kun muutama ihminen on asiaa suoraan kysynyt ja pokka ei ole yksinkertaisesti pitänyt) Itse voisin kertoa jo läheisille ihmisille, mutta miehelleni on tärkeää, ettemme puhu vielä asiasta. Haluan kunnioittaa hänen toivettaan. On totta että ystävien kanssa voi sitten jakaa surun jos kesken meneekin, mutta voi olla myös helpompaa kun ei tarvitse asiasta kertoa ihmisille, jotka iloisina kyselevät raskauden etenemisestä uudelleen ja uudelleen.



Toivon raskauden onnellista jatkumista meille kaikille ja rauhallista mieltä kaikkien viikkojen ajaksi! :)

Hei



Minä olin onnellisen sinisilmäisen tietämätön ensimmäisen raskauden ajan. Kun raskautuminen onnistuin 4 kk:n yrittämisen jälkeen, olin onnesta sekaisin ja kaikki tähtäsi vain ja ainoastaan synnytykseen ja tulevaan vauva-arkeen. Kaikki meni hienosti, raskaus oli helppo. Kerroimme pikku hiljaa sukulaisille ja ystäville tulevasta perheenlisäyksestämme.



Toista rupesimme kuumeilemaan esikon ollessa 4 kk:n ikäinen. Tulin raskaaksi taas 4 kk:n yrittämisen jälkeen. Olimme onneillisia. Jossain taka-alalla kaihersi jotain, mistä ei saanut kiinni. Pelko, huoli tai äidinvaisto, en tiedä. Kaikki ei ollut hyvin. Tästä tunteesta johtuen en halunnut kertoa kenellekkään raskaudestani ennen 12 viikkoa. Työpaikalla oli pakko kertoa esimiehelle. Seuraavalla viikolla vk 12+? alkoi verenvuoto. Kohdun ulkoinen raskaus. En olisi siinä tilanteessa jaksanut kertoa keskenmenosta kenellekkään. Omassa olotilassa oli ihan riittävästi kestettävää. Itketti riittävästi muutenkin, en olisi halunnut enää itkeä ystävien ja sukulaisten kanssa. Miehen tuki oli kaikkein tärkein. Jälkeen päin kerroin kahdelle luottoystävälleni keskenmenosta. Se riitti meille.



Kun saimme luvan yrittää uudelleen, tulin raskaaksi kolmen kuukauden päästä. Taas tiesin alusta asti, ettei tämä päättyisi synnytykseen. Kyseessä oli tuulimuna. Tälläkään kertaa en halunnut muiden tietävä. Halusin surra omassa rauhassa, saaden tukea omalta mieheltä. Jälkeen päin olen voinut näistä kahdesta keskenmenosta keskustella ihmisten kanssa, mutta en siinä tilanteessa, kun sureminen ja toipuminen on kesken.



Ajatus siitä, että olisi kertonut kaikille läheisille raskaudesta ja sitten hetken päästä joutunut soittamaan kaikille, että ei lasta tullutkaan. En olisi henkisesti kyennyt kestämään sitä tilannetta, jotenkin suojelin itseäni kai tältä musertavalta tehtävältä. Me kaikki suremme omalla tavallamme ja käsittelemme vastoinkäymisiä eri tavoin.



Tuulimunan jälkeen tulin uudelleen raskaaksi toisella yrittämällä. Tällä kerralla olemme kertoneet taas pikku hiljaa odotettavissa olevasta perheenlisäyksestä. Kuitenkaan epävarmuus ei tämänkään raskauden kestäessä ole hävinnyt. Tunne on tosin erilainen, kuin kahdesta keskenmenneestä raskaudesta. Pelko on aina mukana, jos ei masuasukki heti potkaise, kun silitän tai tuupin vatsaani, iskee huoli lapsen hyvinvoinnista.



Kuten edelliset kirjoittajat ovat todenneet, tieto luo tuskaa. Nautin raskaudestani, mutta ihan eri tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Tieto siitä, että kaikki voi koska tahansa päättyä ei toivotulla tavalla, on painolastina harteilla. Onneksi on yksi terve lapsi ja mies, joita voi paijata, kun tuntuu oikein pahalta.



Triku rv 29