Pitäisikö aikuisen olla uhmakohtauksen aikana läsnä?
Meillä 3v:lla eniten uhmakohtauksia aiheuttaa ulkoa sisälletulo ja riisuminen. Menen riisumaan vauvaa, ja se varmaan suurin syy harmistumiseen. Poika osaa kyllä itse riisua kun vain viitsii, mutta haalarin " pitäisi äidin riisua" .
Kun kehotan poikaa riisumaan reippaasti itse ja laittamaan vaatteet paikoilleen, alkaa yleensä itku ja huuto lattialla kieriskelyineen ja potkimisineen, saattaa kestää 20 minuuttiakin.
Yleensä en ehdi sillä hetkellä jäädä eteiseen seuraamaan miten homma etenee, vaan huutelen kehotuksiani milloin mistäkin, ja käyn vain välillä katsomassa.
Pitäisikö noissa kohtauksissa aikuisen olla näköetäisyydellä vai saako lapsen jättää yksin " riehumaan" ? Lähinnä ajattelen, tuleeko tunne jonkinasteisesta hylkäämisestä tms. Meillä eteinen on sen verran avara etten pelkää pojan satuttavan itseään, siitä ei ole kysymys.
-pupsu
Kommentit (12)
Samaa olen minäkin miettinyt parivuotiaan tytön uhmakohtausten kanssa, jotka välillä ihan hysteerisiä ja voi joskus kestää puolikin tuntia. Yleensä olen mennyt viereiseen huoneeseen tekemään omia hommiani ja sanonut tytölle, että saa tulla kyllä äitin syliin rauhoittumaan sitten kun haluaa ja käynyt välillä katsastamassa tilanteen.
Tiedän kyllä että kiukut kuuluvat ikään, ja meillä on vielä suht helpolla päästy toistaiseksi noiden uhmailujen kanssa. Olisi kuitenkin kiva kuulla, mitä muut tekevät vastaavassa tilanteessa.
Kun poika, 2 v 3 kk, aloittaa karjuntansa, eikä näy lopettavan, vien hänet omaan huoneeseensa ja pyydän tulemaan pois sieltä, kun kiukku helpottaa. Jos hän tulee raivoamaan ulkopuolelle huonettaan, kannan takaisin omaan huoneeseensa. Oven jätän auki tai reilusti raolleen.
Kun paha tuuli on laantunut, hän tulee reippaasti ja on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos hän haluaa tulla syliin, toki hänet otan ja hellittelen.
Lapsi saa raivota, mutta koko muuta perhettä hän ei saa raivollaan terrorisoida. Meillä saattaa vihanpurkauksessa joutua kohteeksi 8-kuinen sisko, jota läppäisemällä saa takuulla äidin huomion.
Meillä kohta taapero (miltei 1-v.) ja syksyllä 3-v. lapset. Sisälle tullessa (mikäli tullaan kaikki yht' aikaa) isomman jätän ottamaan omia vaatteita pois ja riisun omat päälivaatteet ja hoidan pienemmän. Jos isompi kiukkuilee, komennan vanhemmalle että ' kengät eteiseen' , ' jätä päälivaatteet eteiseen' , mikäli pyrkii vaatteet päällä sisään.
Tai komennan ja komenna, ääni ja sävy ovat varmasti yhtä vaihtelevia kuin meidän päivät ;) Joka tapauksessa, en voi jättää pienempää, koska hän juoksisi kuitenkin ympäri asuntoa kengillään, joten isomman on selviydyttävä itse.... Sanon kyllä monesti, että äiti tulee auttamaan, kunhan on pienemmältä vaattet pois. Silloin yleensä ei enää apuani tarvita, vaan protestoidaan, että ' minä itse' .
Yleensä koetan tilannetta pehmittää huudoilla, että ' odota, odota.. kyllä äiti tulee..' mutta jos iskee uhma ja karju, totean, että äiti auttaa/ottaa syliin, kun toinen pyytää.
Meillä tyttö3v ja pikkuveikka 7kk, ja meilläkin uhmakohtaukset liittyy miltei aina siihen, että vauva saa enemmän huomiota kuin esikoinen.
Jotkut asiantuntijat suosittelee sitä " holding" -menetelmää, siis että otetaan raivoava lapsi syliin ja pidellään niin kaunan kunnes kiukku laantuu. Ei toimi meillä, tai muuten olisi kohta kaksi itkevää lasta, kun esikoisen parku yleensä tarttuu myös kuopukseen, eikä meikäläisen voimilla pidellä kahta huutajaa samanaikaisesti.
Meillä tyttö haluaa kiukunpuuskan tullessa olla yksin - ei siedä että otettaisiin syliin, ja yleensä etsii jonkun syrjäisen sopukan jossa itkeä rauhassa. Olen antanut olla rauhassa mutta kuulomatkan päässä. Tyttö kyllä tarkkailee liikkeitäni, ja olen huomannut että hän kuitenkin on mielissään kun aika-ajoin kurkkaan mitä kuuluu. Sitten kun itkut on itketty, on sovinnon aika, ja sitten halataan ja jutellaan. Silloin pitää pikkuveli järjestää jonnekin vähän syrjään, ne on herkkiä hetkiä jolloin sitten kerron miten paljon äiti välittää omasta isosta pikku tytöstään.
Lapsi voi olla itsekin vähän ihmeissään uhmastaan, joka kuuluu ikään ja kasvamiseen. Tunteet myllertää, iso ja ihmeellinen maailma ympärillä eikä aina ymmärrä itseään, kurjaa komentavaa äitiä eikä vielä paljon muutakaan. Vielä jos tuntuu pahalta ja äiti ei ole yhtään kiinnostunut... Tietenkään en ota lasta syliin ellei hän halua, mutta läsnä pyrin olemaan.
Kun se vauvakin vaatii huomiota, niin ei voi olla kaiken uhmakohtauksen keskellä vaan nököttämässä, sillä meillä ei auta, jos ottaa syliin tms. Pitää vaan saada raivota rauhassa hetki. Sitten vasta alkaa rauhoittelut purra edes. Saatan kyllä minäkin huudella, että äiti tulee kohta, odota hetki tms.
Mutta tuosta haalarin pukemis ongelmista ja muista, mitkä aiheuttaa meillä niitä kohtauksia, koitan ennakoida ja välttää. Ei nyt toki ihan pompotteluksi mene, mutta esim. tuo haalari on niin tuttu meilläkin. Toimii meillä, kun avaan vetoketjun ja otan puoliksi pois. Tai vaikka kengät vaan pois, niin tyttö osaa loput itse, eikä aloita kiukuttelua kun sai ensin itse vähän huomiota ennen pienemmän riisumista, viakka tämä huutaisi jo naama punaisena... kenkiin ei mene montaa sekuntia pidempään... kun se helpottaa kaikkien elämää kummasti jos isompi ei saa uhmakohtausta...
Yleensä jos se uhmis-tuhmis tulee, niin pistän omaan huoneeseensa jäähylle, ja sitten keskityn vauvaan, ettei tämä ala huutaa säälistä... saatan istua tai olla siinä kyllä vieressä..
Esikoinen on kohta 3-vuotias, joten uhmakiukut ja muut huutokonsertit ovat tulleet hyvin tutuiksi. Meillä saa huutaa ja kiukutella aivan rauhassa, siitä ei joudu jäähylle, mutta ei sillä myöskään saavuteta yhtään mitään. Ei sillä kiukuttelulla paljon huomiotakaan saa. Yleensä teen niin, että menen vähän kauemmas puuhailemaan omiani tai leikkimään kuopuksen (1v 3kk) kanssa ja sanon kiukuttelijalle, että heti saat tulla syliin kun haluat, mutta äiti ei jää tähän viereen kuuntelemaan tuommoista huutoa. Meillä ei siis eristetä lasta yksikseen itkemään ja yleensä hetken raivottuaan tyttö tulee syliin. Meidän esikoinen on sen sorttinen, että huuto ja raivo vaan yltyy jos yrittää ottaa syliin ennen kuin hän on itse valmis tulemaan. Ja itse en näe mitään järkeä siinä, että yrittäisin pakottaa lasta olemaan sylissä jos se tuntuu hänestä huonolta.
Pelkästä kiukuttelusta meillä ei joudu jäähylle, mutta edes kiukuspäissään ei saa rikkoa mitään eikä satuttaa ketään. Siitä lähtee jäähylle niin että heilahtaa. Itse yritän kyllä myös vähän aina ennakoida tilanteita ja miettiä mitkä asiat ovat mahdollisen raivarin arvoisia. Esim. autossa istutaan turvaistuimissa vyöt kiinni, vaikka koko matka menisi huutaessa, mutta minusta on ihan ykshailee kuka riisuu lapsen vaikka ennen kylpyä. Siis välillä esikoinen haluaa " ite" ja välillä, että äiti tai isä riisuu ja en viitsi tuommoisista pikkuasioista alkaa vääntämään uhmiksen kanssa, tärkeämpiäkin raivarin aiheita on. Meillä ei kyllä todellakaan hypitä lasten pillin mukaan, mutta tietyissä asioissa voi joustaa ja se tarpeen tullen tehdään.
niin meillä siinä menee koko päivä, jos joku on vieressä ja antaa huomiota tai paapoo. Kaikkein parhaiten menee ohi, kun lapsi saa rauhassa huutonsa karjua. Lapsi on ottanut itse tavaksi sanoa, että menee rauhoittumaan. Menee siis itse pesuhuoneeseen, paiskaa oven kiinni, huutaa aikansa ja tulee takaisin ja sanoo: " Nyt on hyvä mieli." :)
kyllä aikuisen pitäisi pääsääntöisesti olla paikalla kun lapsi raivoaa. Ei sylissä tarvi pitää, mutta jossakin lähellä. LApselle raivo on liian suuri tunne yksin kestettäväksi, ei voi itse sille mitään että raivo menee yli äyräiden. LApsen uhmasta on turha suuttua, koska siinä lapsi saa viestin, että sellaiset tunteet ovat pahoja ja oppii ehkä väärällä tavalla hillitsemään kiukkuaan. Jälkikäteen tulisi myös jutella lapselle, että " taisit kiukustua tosi kovasti, mutta nyt kaikki on taas hyvin." Tällainen suhtautuminen ei tarkoita samaa kuin että antaa asioita periksi koska lapsi raivoaa. Omaan huoneeseen lasta ei tulisi laittaa selviytymään yksin liian suurien tunteiden kanssa. Oppii kyllä rauhoittumaan, mutta itseensä turvaten, mikä ei ole hyvä asia. Pieni lapsi tarvii muihinkin tunteisiin aikuisen jakamaan ne.
..tuota kyllä voisin kokeilla, että auttaisin haalarin osittain lapsen päältä (joskin niissä tilanteissa yleensä tulee se " minä itte" ;) . Mutta että jotain huomiota ensin esikoiselle voisin keskittää tuossa sisääntullessa.. olen vain jotenkin kjeskittynyt siihen, että odotan hänen riisuvan itse kun tiedän, että se sujuu hyvin jos hän vain päättää niin.
Käyn itsekin välillä kurkkaamassa, miten sujuu. Olen myös testannut tuossa tilanteessa holdingia (iskä oli silloin kotona ja riisui vauvan), pelitti ihan hyvin ja poika rauhoittui aika äkkiä. Toisen kerran, kun olen sitä käyttänyt, oli poika menossa nukkumaan ja suuttui jostain, silloin tuntui ettei tykännyt kiinnipitämisestä. Tosin se oli eka kokeilukerta, johtui ehkä siitäkin.
-pupsu
Mä pääsääntöisesti yritän olla läsnä, mutta jos olen tehnyt jotain mistä tyttö on minule suuttunut, esim. raahannut epäreilusti ulkoa sisälle ;) , niin silloin raivoaminen vain lisääntyy, jos yritän lepytellä. Silloinkin kyllä kysyn, että tuleeko syliin, mutta koska se aiheuttaa yleensä vain kovempaa kiljumista ja potkimista, jätän hetkeksi yksin raivoamaan. Vähän väliä käyn aina tarkistamassa tilanteen, jos vaikka lohtu kelpaisi ja yleensä aikansa karjuttuaan haluaa syliin.
miksi et riisu sitä haalaria. Isompi on mitä todennäköisemmin mustasukkainen niinkuin itsekin kirjoitit. Mustasukkaisuutta varmasti lievittäisi, jos äiti riisuisi myös hänen haalarinsa. Meillä ainakin 6-vuotiaskin joskus heittäytyy vauvaksi ja haluaa olla äidin hoidettavana, koska pienemmätkin ovat. Minusta tuossa tapauksessa ei varsinaisesti ole kysymys uhmasta.