Alkoihan ne sitten kuitenkin...

Eli ei siis tarvinnut edes testiä tehdä. En oikein tiedä mitä ajatella. Ensimmäistä kertaa koko näiden hoitovuosien aikana annoin itselleni luvan itkeä ja surra. Helpotti vähän. En silti anna itseni luopua toivosta, en vielä. Hiukan hirvittää seuraavat hoidot, kuinka kauan sitä jaksaa näitä epäonnistuneita yrityksiä saattaa lapsi tähän maailmaan. Huuh.

Toivottavasti teillä muilla tärppää!!!