Miten lapsellisen pitäisi kohdata lapseton?

Hei,



Hienoa, että ystävälläsi on joku, johon hän luottaa tässä asiassa! Olet tosi tärkeä ihminen hänelle.



Minusta lapsettomiin pitää lähtökohtaisesti suhtautua kuten muihinkin. Ei sen kummemmin lapsiaiheita vältellen kuin niitä paisutellenkaan.



Mutta jos tietää, että ystävä käy hoidoissa, tilanne on hiukan toinen. Hoidot kun tuovat tunteet pintaan monella tavalla ja moneen suuntaan aina suuresta toivosta ja ehkä ilostakin pohjattomaan pettymykseen. Ainakin minä jopa kyseenalaistin oman elämäntapani.



En kertonut asiasta kenellekään ennen kuin vasta jälkikäteen muutamille. En halua, että lähipiirissä kukaan leimaa lasta IVF-pojaksi. Siksi valitsin tarkkaan ne, joille asiasta kerroin.



En tunne ystävääsi, mutta jos itse olisin ystäväsi, kaipaisin pohjamutavaiheessa vain olkapäätä. En haluaisi kuulla kannustavia kommentteja, vaan vain itkeä ja purkaa pahaa oloani. Läsnäolo ja empatia itsessään ovat arvokkaimpia. Ole läsnä älä yritä tehdä mitään. Tai korkeintaa raahaa hänet selkeämmässä vaiheessa elokuviin, taidenäyttelyyn, kaljalle tai mitä teillä on tapana yhdessä tehdä.



Jos ystäväsi pahoittaa mielensä siitä, että sinulla on lapsia, et voi tehdä asialla juuri mitään. Korkeintaa voi välttää muutamia asioita. Itseäni satuttivat eniten kommentit " tämä on vahinko-/yllätysvauva" , " vauva sai alkunsa heti ekasta kierrosta" , " olkaa onnellisia ettei teillä ole lapsia" , " voi kun pääsisi ulkomaille ilman lapsia niin kuin te" . Lähinnä nuo kommentit herättivät tajuamaan, kuinka eri tilanne meillä oli ja kateus iski kovana. Sinä tuskin viljelet vastaavia kommentteja.



Mupsi

Monesti itsestä tuntuu, etten halua puhua hoidoista mitään, mutta sitten kuitenkin toivon, että joku niistä harvoista ystävistäni, jotka tietävät, edes joskus kysyisivät, mitä tällä hetkellä kuuluu hoitoihin liittyen. Sitä kun ei halua tehdä itsestään numeroa, kun on herkästä asiasta kysymys, eikä toisaalta kestä totaalista hiljaisuuttakaan.



Joskus se oman lapsen asioista puhuminen voi harmistuttaa lapsetonta ystävää. Ehkä aikuiset ihmiset voisivat puhua keskenään niistä asioista, mistä ennenkin puhuttiin, ennen kuin lapset tulivat kuvioihin. Lapseton ystäväsi on varmaan jollain tasolla kiinnostunut lapsestasi ja hänen hyvinvoinnistaan, ja lapseton varmasti jossakin vaiheessa kyselee itsekin, mitä lapselle kuuluu - kunhan sitä ei tuputa.



Erityisesti kannattaa muistaa, mitä edellinenkin kirjoittaja sanoi, ettei tyrkytä " hyviä neuvoja" tai kerro esimerkkejä ihmeraskautumisista, tai väitä että lapsettomuus on vain " korvien välissä" , jne jne... Näitähän me ollaan kaikki saatu kuulla yllin kyllin, ja kiitos riittää ;)



Itse olen kokenut tosi vaikeina sellaiset isot tapaamiset, joissa on monia tuttavaperheitä lapsineen, ja me ainoat tai melkein ainoat lapsettomat. Kaikki puhe liikkuu lasten ympärillä, niiden kakkaamisista ja pukluista ja vaippaihottumista, ja sen päälle niitä tuijotetaan sanattomina ja haltioituneina (ja miksi ei tuijoteltaisi!)... Mitä miettii se lapseton siinä tilanteessa? Ei voi juosta pois, jos kukaan vaikka ei tiedä... Ei halua loukata muuta porukkaa olemalla töykeä ja kun kuitenkin haluaa seurustella niiden aikuisten kanssa, jotka ovat tapaamisessa koolla... Nieleskelee ja pidättelee kyyneleitään... Isossa porukassa olisi puheenaiheita tarjolla vaikka kuinka paljon, ja kuitenkin puhutaan vain niistä lapsista.



Lapsettomien yhdistys Simpukka ry muuten on julkaissut oppaan lapsettomien läheisille, sitä voi tilata kuka vaan! Suosittelen!

lapsettomuudesta kärsivä voi nimittäin käyttäytyä täysin epärationaalisesti, jos pahin surukausi on päällä. Minä ainakin olen huomannut kykeneväni loukkaantumaan melkein mistä vain. Yritin tietenkin olla näyttämättä loukkaantumista kenellekään, koska tiesin, että nekin tunteet menevät ohi, kun pahin kipu sisällä hellittää.



Mutta tässä muutama esimerkki ystävien reagoinneista, jotka on tuntuneet erityisen pahalta tai erityisen hyvältä:



- vähättely tai " tyhjä" tsempitys tyyliin " kyllä te vielä onnistutte" , " teillähän on vielä aikaa" . Vaikka se on totta, se ei lohduta surun keskellä

- sen sijaan myötätunto " ymmärrän, kuinka pahalle tuntuu ja olen surullinen teidän puolestanne" tai " toivoisin niin kovasti, että tekin saisitte lapsen" ovat tuntuneet hyvältä. Kohdunulkoisen jälkeen ystävä, joka kertoi itkevänsä työmatkalla vessassa myötätunnosta, lohdutti ihan hirveästi. Siis se, että oikeasti tajuaa, miten pahalle tuntuu eikä vähättele vaan uskaltaa sanoa sen ääneen. Jaettu suru on puoli surua.

- hiljaisuus on pahinta, se ettei reagoi mitenkään. Muutamat ystävät ovat ilmeisesti menneet niin hämilleen, että eivät ole osanneet sanoa mitään, ja vaikka sekin on ihan ok, se tuntuu ihan kamalalle.

- mitä tulee lapsellisiin perheisiin, lasten kanssa oleminen on aina tuntunut hyvältä. Sen sijaan oman raskauden salailu etenkin pidempään kuin muilta on tuntunut jotenkin julmalta - lapseton jos kuka käsittää, kuinka suuri ilo raskaus on! Mutta silti se voi sattua, etenkin jos kuulee kymmenennestä raskaudesta saman vuoden sisällä, eikä omassa kehossa tapahdu mitään.

- on ollut aikoja, jolloin toivon, että asiasta ei puhuttaisi lainkaan. Ja silti joskus olen odottanut, että ystävät kysyisivät, miten nyt menee. Eli mitään yleispätevää ohjetta ei voi antaa. Valitettavasti... :)



Minä olen kyllä ollut varmaan erityisen avoin asian suhteen ja nyt raskaanakin kertonut joillekin, että lapsi on saatettu alkuun ivf-hoidoilla. Joten en tiedä, tuntevatko sellaiset lapsettomat samoin, jotka haluavat kertoa hoidoista vain muutamille luottohenkilöilleen. Voit varmasti kysyä ystävältäsi, miten hän haluaa asiaan suhtauduttavan, ei minua ainakaan ole sellaiset kysymykset vaivanneet. Sehän vain osoittaa, että haluat ottaa hänen tunteensa huomioon.



Toivottavasti tästä oli jotain apua!



-Osse

ei siis mitään ihmeellistä erityiskohtelua. Ainakin itse loukkaannun eniten sellaisesta, että kohdellaan kuin rikki menevää posliiniesinettä, tai varsinkin että salaillaan iloisia uutisia.



Toiset ovat herkempiä kuin toiset, käyvät syvemmällä pohjamudissa epäonnistumisien sattuessa. Tietysti myös lapsettomuuden " asteita" on paljon, joillakin on enemmän toivoa hoitojen onnistumisesta kuin toisilla. Itse lähtisin siitä, että kuuntelisin kun ystävä haluaa puhua, mutta en välttämättä itse asiasta kysyisi. Onhan ihmisillä elämässään paljon muutakin kuin lapsettomuus - tai toivottavasti ainakin!



Me emme ole puhuneet lapsettomuudestamme juuri kenellekään ja olemme siinä " onnellisessa" asemassa, että kukaan lähipiiriin kuuluva tuskin edes kuvittelee meidän lapsia haluavan, yrityksestä puhumattakaan. Näin ollen noita tahattomia möläytyksiä kuulee aina silloin tällöin (helppoahan teidän on kun teillä ei ole lapsia... ja sen sellaisia). En ota niistä itseeni, mutta muutaman kerran olen kommentoinut " lasten tekemisestä" , että lapsia saadaan jos saadaan. Tuo lasten tekeminen särähtää pahasti korvaan, vaikka lähipiirissä näkyy olevan huomattavaa kykyä ajastaa lapsen syntymät täsmälleen haluttuun ajankohtaan.



Onhan ihmisten elämässä muitakin vastoinkäymisiä kuin lapsettomuus: työttömyyttä, rahavaikeuksia, sairautta. Eihän silloinkaan tieten tahtoen kehuskella omalla terveydellä, menestyksellä tai palkankorotuksella, vaan ollaan ystävälle olkapäänä jos hän sitä tarvitsee. Toivottavasti ainakin!

Kaikki edelläkirjoitettu on niin tuttua....meillä kesti viisi vuotta raskautua, ja teimme sinä aikana 5 IVF/ICSI hoitoa, siten kaikenlaista on ennättänyt tulla vastaan. Olemme olleet varsin avoimia hoitojen suhteen, joten meidän tuttava/ystäväpiirissämme asiasta ovat tienneet ' kaikki' .



Raskaimpina hetkinä (hoitojen ollessa päällä, tai saatuani juuri tiedon taas yhdestä epäonnistuneesta hoidosta) en jaksanut olla kovinkaan seurallinen. Kerroinkin ystävilleni, etten jaksa silloin pitää yhteyttä, enkä välttämättä nähdä lapsia ja pyysin heiltä ymmärrystä siihen. Muina aikoina minusta oli ihana helliä pikkuisia, mutta hoitojen aikaan olin tosiaan aika kovilla. Ystäväni olivat ymmärtäväisiä ja ottivatkin usein yhteyttä txt-visetillä kun tiesivät että hoitojakso on meneillään. Se tuntui hyvältä, ei ollut pakko puhua ja toisaalta toiset näyttivät että välittävät.



Hyvä ystäväni oli raskaana samaan aikaan kun mietimme jatkammeko enää hoitoja, kun tuloksettomia siirtoja oli jo tehty kuusi. Tuntui ihanalta kun hänen kanssaan pystyi keskustelemaan muustakin kuin raskauden etenemisestä. Hän kertoi siitä silloin kun minä kysyin, mutta osasi jutella muustakin ja jaksoi kuunnella minun mietintöjäni.



Kamalampia kokemuksia taas oli (kuten joku muukin aiemmin sanoi) se, kun olimme juhlissa, joissa oli lapsiperheitä ja me olimme ainoat lapsettomat. Olemme varsin seurallisia, mutta siellä emme osanneet puhua yhtään mistään. Mitäpä meillä olisi ollut sanottavaa eri vaunulaatujen ominaisuuksiin, lasten kehitysvaiheisiin ja kiinteiden syömisiin. Ei yhtään mitään. Jos puhuimme jostain muusta, niin meille vastattii juuri siihen asiaan (kyllä/ei) ja sitten juttu jatkui taas lapsista ja siihen liittyvästä. Olihan se ymmärrettävää, mutta meille niin kamalan tuskaista.



Sinun ei siis tarvitse ottaa kaikkea vastuuta ystävyyssuhteesta itsellesi. Ymmärtäväisyyttä ystävääsi kohtaan, tukea kun sitä tarvitaan, ja sitä että osaa kysyä kuitenkaan tunkeilematta, vaikkapa kysymällä että mitä kuuluu tai miten jaksat. Välittäminen tuntuu hyvältä. Ja sekin että juttelee ja kyselee muistakin asioista kuin siitä lapsettomuudesta. Lämpimiä ajatuksia sinulle ja ystävällesi!

Hei,



Yhdyn edellisiin puhujiin, mutta haluaisin myös lisäksi korostaa sitä, että ainakin omalla kohdallani toimisi se, ettei toinen yrittäisi liikaa esim. varoja sanojaan tai tekojaan. Se ei ole enää enää luonnollista käytöstä ystävien välillä - minusta. Itse olen pahoittanut mieleni siitä, että ystäväni on kertonut minulle, ettei ole uskaltanut kertoa minulle raskaudestaan. Ei tosiaan ole kiva kuulla asiasta viimeisenä eikä muutoinkaan ole kiva kuulla, ettei sinulle uskalleta kertoa asiasta. Eräs ystäväni on myös kertonut tuntevansa syyllisyyttä omasta raskaudestaan - sekään ei tunnu kivalle kuultavalle. Minulle tulee sellainen olo, että hän onkin se, jolla on ONGELMA (vaikea ystävä, jolle ei edes uskalla kertoa raskaudestaan ja iloita siitä avoimesti).



Minä kehoittaisin olemaan aivan oma itsesi! Sehän on toiminut tähänkin asti, eikö totta! En usko, että sinun kannattaa ottaa omaksi ongelmaksesi sitä, ettei ystäväsi ole saanut lapsia! Ajattele häntä vain sellaisena ystävänäsi, jolla ei ole lapsia. Sinulla on varmasti muitakin sellaisia ystäviä? Tuskin puhut heillekään aina vain lapsistasi ja kauhean yksityiskohtaisesti, etkä puhu samalla lailla lapsijuttuja kuin niiden ystäviesi kanssa, joilla on vaikka samanikäisiä lapsia kuin itselläsi.



Kysy kuitenkin joskus kuinka ystäväsi jaksaa ja miten hänellä menee sillä rintamalla - älä kuitenkaan liikaa utele ja muista tosiaan, että on meillä muutakin elämää kuin lapsettomuus. Ja haluaisin uskoa, että voimme kuitenkin elää ihan täysipainoista ja onnellista elämää - kaikesta huolimatta!

Olen omalla kohdallani huomannut, että joillakin perheellisillä on tarve puhua lapsettomuudestani. Ehkä siksi, että se ahdistaa heitä. Minulla taas ei ole mitään tarvetta puhua asiasta ystävieni kanssa. Lääkärin kanssa käydään läpi lääketieteelliset, fyysiset asiat ja mieheni kanssa henkiset asiat. Eniten arvostaisin sitä, että keskityttäisiin ihan muihin asioihin.

Hienoa, että tästä aiheesta keskustellaan. Minä taidan olla aivan noviisi näissä hoidoissa kun vasta vajaa vuosi on yritetty klinikalla, mutta henkiset paineet on kovat sekä minulla että siskollani. Hän myötäelää niin kovasti, että kokee syyllisyyksien sun muiden tunteiden sekamelskaa kun hän itse hiljattain sai lapsen ja minulla ei raskautta kuulu. Sitten minä syyllistyn hänen pahasta olostaan, mikä puolestaan saa hänet vielä enemmän pahoilleen puolestani jne, tolkuton vyyhti.



Löytyisikö siskollekin vertaistukea?

Itse kärsin viisi vuotta lapsettomuudesta ennen kuin saimme hoitojen avulla esikoisen. Lapsettomuus oli tietenkin epäonnistuneiden hoitojen jälkeen melkoinen kriisi. Kerroimme silti lapsettomuudesta avoimesti kaikille. Itse ainakin kaipasin silloin ihan tavallista ja mutkatonta suhtautumista.

Eniten mintua ärsytti se, että eräs ystäväni ei uskaltanut kertoa minulle raskaudestaan, koska pelkäsi, että loukkaannun! Minusta se oli todella omituista varovaisuutta. Sitten sellaisetkin tutut, jotka " pamahtivat vahingossa paksuksi" , rupesivat yhtäkkiä minulle selittämään, miten lapsi on lahja, eikä lapsia tehdä vaan saadaan jne. Minuun suhtauduttiin siis jotenkin silkkihansikkain ja varovasti, mikä oli todella typerää,koska se oli ihan turhaa hienotunteisuutta.

Itse en ole koskaan ollut kateellinen niille, jotka tulivat helposti raskaaksi enkä ole ollut surullinen, jos ystävä on tullut raskaaksi. En ole tuntenut vihaa, surua, kateutta tms. muiden onnistumisesta. Olen voinut aivan hyvin pitää kummilasta sylissä saaan aikaan kun kärsin itse lapsettomuudesta.

Summa summarum: Jos minua jokin asia loukkasi, niin se vain, että minuun suhtauduttiin eri tavalla koska olin lapseton. Se on käänteistä rasismia.

kuin edelliset kirjoittajat. On ahdistavaa jos joutuu vielä kaiken lisäksi syyllistymään siitä, että kaverit tuntevat syyllisyyttä lapsistaan ja raskauksistaan. Ja nimenomaan tuo, että kohdellaan erilailla kuin muita.

Minä olen nyt pyytänyt sellaisilta ystäviltäni, joilla jo on yksi lapsi ja jotka melko varmasti suunnittelevat toisen yrittämistä, että kertovat minulle ajoissa raskaudestaan (sitten kun heillä on itsellään turvallinen olo kertoa, siis), ettei tosiaan tule tuota " salailua" , edes vahingossakaan.

Minulla on 1 lapsi ja toista olemme tehneet vajaa 2 vuotta ja homma jatkuu edelleen. Takana on yksi raskaus ja monta alkanutta menkkaa. Olen kertonut asiasta avoimesti puolitutuille ja tutuille. Olen huomannut että joidenkin on vaikea kertoa minulle uudesta raskaudestaan tai lapsisuunnitelmistaan. Minua hieman harmittaa siinä se että he luulevat pahoittavansa minun mieleni, vaikka tosiasiassa enemmän loukkaa se, että asia jätetään kertomatta tai siitä puhutaan selän takana eikä olla avoimia, niinkuin itsekin muita kohtaan asioistani ollut. Elämään kuuluu pettymyksiä ja se vain on hyväksyttävä. Ja minulla sentään on yksi lapsi, josta olen onnellinen.

Itse olen välillä kokenut ikävänä sen, että kun on itsellä menossa paha suruvaihe tämän asian työstämisessä niin muutamat raskaana olevat ystävät ovat loukkaantuneet, kun en ole halunnut lähteä esim. heitä tapaamaan.



Olen yrittänyt kauniisti selittää, että ei ole kyse heistä vaan siitä, etten siinä tilassa kykene/jaksa/halua nähdä raskaana olevia. Kasvavat vatsat muistuttavat siinä hetkessä vain sitä, mitä meiltä puuttuu ja mitä meillä tuskin tulee koskaan olemaan. Ja muutenkin on joillain ollut vaikeuksia ymmärtää noissa matalapaineaikoina yksityisyyden ja oman rauhan tarvetta.