Miten suhtautua itsetuhoisuuteen?

Minulla on eräs ystävä, joka paljasti olleensa nuorempana hyvin itsetuhoinen. Olemme olleet ystäviä yli viisitoista vuotta, kolmannelta luokalta lähtien. Hän aloitti psykologikäynnit viime kuussa paniikkihäiriön ja ahdistuneisuushäiriön takia ja sanoi psykologin tahtoneen hänen puhuvan läheisilleen vanhoista ongelmista. Se oli hyvin vaikea keskustelu hänellem

Eli kaikki useat isot ja pienet arvet paria tikattua lukuunottamatta joita hänen kehossaan on ovat hänen itsensä aiheuttamia vuosien saatossa. En koskaan tajunnut asiaa nuorempana, koska mitään jälkiä ei tullut satunnaisesti ja niitä oli eri puolilla kehoa. Ei loogisesti käsivarressa vieri vieressä tms. Tiesin että hänellä oli vaikeaa mutta puhuimme paljon ja kuvitteli silloin läsnäoloni auttaneen. Hän tunnusti myös ettei ollut aikoinaan kaadunnut portaissa polveaan mäsäksi kuten väitti vaan että hän itse hakkasi sen siihen kuntoon apuvälineellä X.

Hän sanoo ettei ole tehnyt enää viimeiseen kolmeen vuoteen itselleen mitään mutta voinko luottaa? Miten suhtaudun ja autan? Alanko epäillä tästä lähtien jokaista hänelle ilmestyvää naarmua? Jotenkin olo tuntuu typertyneeltä, petetyltä ja epäuskoiselta