Kun vaan masentaa.

Mulla on olemassa diagnoosi: toistuva vakava masennus. Nyt ollaan taas menossa sinne pohjalle päin. Enkä ymmärrä miksi. Mulla on elämässä kaikki hyvin =/ Kun katson lapsiani ja heidän uusia taitojaan, joista he ovat niin ylpeitä, hymyilen ja kehun. Kuitenkin jotenkin väkisin, vaikka olenkin heidän puolestaan onnellinen.



Joku vaan ei tässä arjessa nyt toimi. Olo on tyhjä ja turta. Ei vaan huvita. Ja kuitenkin huvittaa. Koko ajan väsyttää. Syön, koska se on ainut asia, joka minua ilahduttaa. Sekin hetken. Tämä läski vartalo yököttää. Ja siltikään en jaksa tehdä asialle mitään. Haluaisin ulostaa kaiken sen pahan, mitä minulle on tapahtunut. Pelkään.



Olen hyvä äiti. Ainakin melko hyvä. Lapset saavat syliä, haleja ja pusuja. Pelkään, että he saavat traumoja. Pelkään, että heidät otetaan minulta pois. Elämäni on yhtä pelkoa ja ahdistusta. Jos heitäkin käytetään hyväksi? Mitä minä sitten teen?