onko huonosta itsetunnosta "parantuneita"?

Ei minun itsetuntoni vieläkään mikään älyttömän hyvä ole, mutta kohtuullisen hyvä. Ainakin jos v ertaa siihen, mitä se oli aikoinaan..



Mitenkö paranin?



"poistin" elämästäni ne ihmiset, jotka eivät nähneet minussa mitään hyvää vaan olin jatkuvan haukkumisen ja mollaamisen kohde.

Esim. lasteni isä ei nähnyt minussa koskaan mitään hyvää, ja piti velvollisuutenaan kertoa kaikki vikani monta kertaa päivässä ja tietenkin vieraiden kanssa hyvä keskustelunaihe olin MINÄ, siis minä; miten surkea, mitätön ja onneton ihminen minä olenkaan jokaisella elämän alueella. Mitään hyvää minusta ei koskaan ollut sanottavana, pelkät viat ja epäonnistumiset vaan.



Malli oli tuttu jo lapsuudesta, olin lapsenakin yleinen mitätöinnin kohde. Pahin haukkuja oli sisko.



Erosimme.

Aloitin opiskelut, pärjäsin hyvin.

Aloin siis tehdä asioita, joissa olin hyvä, joita osasin, eikä arkeani ollut sävyttämässä ,miehen jokapäiväinen haukkuminen.



Lisäksi kävin erääseen elämänvaiheeseen liittyen lyhyehkön psykoterapian perheneuvolassa, kuntapuolella kuitenkin.



Näen itsessäni hyviä ominaisuuksia.



Lapsillani on hyvä itsetunto. koska muista kehua heitä, kiittää ja kannustaa.



Jos lapsesi ovat myös huonosta itsetunnosta kärsiviä, minusta se kertoo sitä, ettet ole kannustanut, kiittänyt, kehunut, ihaillut, ja vielä kerran ihaillut heitä "tarpeeksi". Se ei tarkoita sitä, että jokaist a tekemistä kehutaan ja ylistetään, vaan sitä että nähdään lapsessa hyvää, ja nähdään lapsessa edes muutama hyvä asia, jossa ko. lapsi on erityisen hyvä tms.



Kyllä lapsiaan voi kannustaa ja heissä nähdä hyvää ja kaunista, vaikkei itse ole sellaista kohtelua koskaan saanutkan.

Itsellä sama ongelma, syyksi paljastui persoonallisuushäiriö psykologin testeissä. Nyt olen käynyt itse terapiassa ja varmuuden vuoksi raahannut lapsetkin omaan terapiaansa. Ja se auttaa. Kynnys mennä psykologin juttusille on vain hirveän suuri, mutta jos siitä pääsee yli, niin se kannattaa.

myos sellanen p-le en anna periksi asenne on auttanut.

kun on huomannu etta parjaa ja osaa niin siita se itsetunto on pikkuhiljaa kohonnu, ei ole mikaan huippuhyva vielakaan mutta ei tarvitse ollakaan.

parikymppisena ja sita ennen itsetunto oli todella alhaalla. lapsuuden ja nuoruuden kokemukset varmasti vaikutti ja lisaks ma olin ujo ja herkka enka saanu kannustusta jota olisin kaivannu. mulla oli nuorempana myos mies joka myos latisti (tuolla edella jollain oli ollu tammonen mies myos), sellasia kommentteja tuli etta "no susta nyt ei ikina tuu mitaan" ja muuta vastaavaa. onneks meidan suhde meni poikki sitten jossain vaiheessa.



omille lapsille olen yrittany olla niin paljon lasna ja tukena kun mahdollista ja kehua ja kehua. vaikka miten pieni juttu mutta kylla se vanhemman kehuminen ja valittaminen (pilkut a-kirjaimissa!) varmasti saa lapsessa aikaan sen etta tuntee itsensa arvokkaaksi.

vahvistunut ja siksipä minä aloin"haukkumaan" häntä silleen sopivasti, niin että hän sai suunsa auki ja halusi lopettaa ystävyytemme. Minäkin halusin lopettaa = pitää vuosien mittaista taukoa ystävyydessä, sillä olin väsynyt olemaan hänelle tukena. Hän vielä itkeksi taas omaa huonouttaan, kun ei voinut olla parempana ystävänä minulle. Lohduttelin häntä ja toivottelin hyvää jatkoa ja rohkeutta ratkoa ongelmiaan.