Kotona lasten hoitamisessa on raskainta mm se, että melutaso tuppaa aina kohoamaan, vaikka

aika harvoin kuitenkin.

ei tuo ole raskainta ollenkaan.

vaan yksitoikkoisuus ja se pakkososiaalisuus jota nykyisin vaaditaan. (ennen ei)

Nyt 2-sarjan kanssa olen tietoisesti kouluttanut itseäni eri mentaliteettiin - lapsethan ottaa monia asioita aikuisen esimerkistä.

Eli en itse huuda lapsille.

Heitän aivot narikkaan aina aamulla ja laitan päälle "lehmä"-vaihteen, eihän tätä muuten täysjräkisenä kestä :).



Puhun lapsille nätisti, hiljaa hyssytellen niinkun joku vanha mummeli jolla vähän aika heittää... siis en puhu niin kuin vähäjärkisille, mutta normaalisti, nätisti. (Mieti, huutaisitko työkaverille?)

Jos tekis mieli korottaa ääntä, hiljennän.



korotan tai oikeastaan tiukennan /kovennan äänensävyä vain kun on ehdottoman pakko (vaaratilanteet tai jos todella lapsi toimii ehdottoman typerästi ja se on saatava heti loppumaan).



Mutta se vaatii itseltä semmoisen mentaliteetin täydellisen muutoksen (mullakin oli jo kotoa opittu semmoinen malli että lapsille huudetaan koko ajan kun äitini teki niin).



Mutta tämä siis auttaa yleisesti jonkin verran melutasoon, että itse puhuu aina rauhallisesti.



Ja kiukkukohtauksissa myös - kun tekisi mieli alkaa hermostua, alan päinvastoin ihailemaan ja paijailemaan ja halimaan ja kehumaan ja hellimään lasta, niin tilanne katkeaa ja ei pääse äitymään pahaksi (no toki välillä pääsee - ei raivokohtauksia tule uhmiksilta kokonaan estääkään).



(Harmi että en osaa enää soveltaa tätä linjaa meidän 1-sarjan kanssa, vaan heille aina sorrun huutamaan, kun sille tielle aikanaan lähdin.)

Itsekin pitäisin, mutta kävelen pitkin seiniä, jos mulla on tulpat korvissa. Mutta ei tää jatkuva korvien soiminenkaan herkkua ole. Olen pph.

Sun kannattaa käydä kuulotutkimuksessa. t. 2

Nyt kun teen taas täysiä työpäiviä, huomaan miten aina parin tunnin päästä lasten lähdöstä, korvien soiminen loppuu.



Kun lapset olivat kotona, korvissa taisi soida koko ajan.