Lue keskustelun säännöt.
Raivostuttaa kaveri, joka ei saa mitään koskaan aikaiseksi. Aargh!
20.03.2009 |
Ymmärtäisin tilapäisen voimattomuuden ja/tai masennuksen, mutta tällä naisella saamattomuus on perusasenne elämässä. Kaikki on niin hirveän vaikeaa tai kaikesta tehdään vaikeaa ja mahdotonta.
Tyyppi esim. jättää usein tarttumatta tilaisuuksiin, koska ei vain tule tarttuneeksi. Hänellä olisi tilaisuus päästä edullisesti matkalle, jollaisesta on haaveillut. Oho, ei tullut varattua matkaa ajoissa, ei sitten lähdetä, eikä muutenkaan oikein tiedetä olisiko edes haluttu lähteä kun kaikki on niin vaikeaa ja mihin ne lapsetkin saisi hoitoon (hoitoapua oli jo tarjottu).
Ärsyttävintä on, kun säännöllisesti toiselta kaveriltani, että tämä kaveri haluaisi tavata meidän perhettämme. Hän ei kuitenkaan _koskaan_ soita tai laita tekstiviestiä. Meidän pitäisi aina olla aktiivisia osapuolia.
Tässä kerran sitten soitimme hänelle ja pyysimme häntä lapsineen kylään. Sekään ei meinannut onnistua, "kun ei meillä ole kyytiä". Bussilla ei kuulemma voinut tulla (älkää kysykö miksi) eikä kävellen, kun ei ollut tuplarattaita. No me sitten haimme porukan kylään ja veimme heidät takaisinkin. Se oli ainut konsti saada perhe käymään. "Olisi kiva nähdä useamminkin", hän sanoi, mutta ei ole taas puoleen vuoteen laittanut viestin viestiä. Ei, minä en aio raahata häntä enää väkisin kylään.
Rasittaa!
Kommentit (14)
nmulla samanlainen kaveri. Kaikki on niin hankalaa ja kun jotain sovitaan, niin vähintäänkin on myöhässä tai perutaa koko juttu, kun ei ole ehtinyt ostaa lahjaa tms. Paras oli se, kun kaverin piti tulla kylään lauantai-päivänä 12 aikaan ja sitten laittoin neljän aikaan viestiä, että mulla on lihakeitto kiehumassa, tuun sit kun se on valmis...Ilmoitin, että meille ei kyllä enää sovi tänään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
He saattavat esim. puhella, että huomenna voisi lähteä eväsretkelle metsään.
Jos minä suunnittelisin eväsretkeä, niin haluaisin lähteä viimeistään puolenpäivän aikaan, ja myös päättäisin sen edellisenä päivänä.
Appivanhemmat kuitenkin touhuilevat rauhassa kaikkea muuta, kello tulee 12 ja ehkä keitellään vähän kahvia, sitten jompi kumpi menee päiväunille, toinen saattaa ruveta tonkimaan puutarhaa... sitten aletaankin siivota lipaston laatikkoa... ja yhtäkkiä kello onkin jo 18. Sitten ruvetaan joko paniikissa pakkaamaan eväitä retkeä varten TAI naureskellaan, että eipä tullutkaan lähdettyä, mikäs tässä on elellessä.
Eihän tämä elämäntyyli toki minua haittaa, saavathan he kahdestaan puuhailla mitä lystäävät. Mutta se ärsyttää, jos vaikka kutsumme heitä meidän mökillemme joku päivä käymään, ja he ilmaantuvat sinne vasta yhdeksän jälkeen illalla, "kun päivä jotenkin vaan hurahti ohi". Sitten he ihmettelevät, miksi lapset eivät voi muka enää tulla mummun ja papan kanssa saunaan, "kun mummu ja pappa niin odottivat".
Pörrää vielä usein samassa leikkipuistossa lapsineen pienimmän lapsensa kanssa. Ja sitten joudun aina kuuntelemaan sitä valitusta...
- kun tältä seudulta on aivan mahdotonta saada töitä (ei ole oikeasti edes hakenut, edes sijaisuuksia)
- kun ei tiedä mitä isompien lasten päiväkodissa milloinkin tapahtuu (kun mies ei kuulemma EHDI lukea viikko-ohjelmaa seinällä viedessään lapset) isommat ovat siis hoidossa ja äiti pienimmän kanssa kotona
-kun on liian vähän rahaa ja "meidän perhe panostaa hyvään ruokaan" siis ihan kauheat ruokalaskut
No joo, kiitos kun sain valittaa. Pahinta tässä ihmisessä on että hänellä on jotenkin täysin outo logiikka, siis selittää asioita aivan vastoin "normaalia": siis vaikka että "mistä me olisimme voineet tietää varata aikaa puheterapeutille kun meille ei tule (paikallista sanoma)lehteä" :-0 haloo, ei kai noista asioista sanomalehdissä ilmoiteta!!!
"Ystävyys"suhteidenkin kanssa ihan sama: valittaa että ei ole ystäviä eikä apua arjessa ja lasten hoidossa, ja sitten kun tarjoaa apua niin ei reagoi millään lailla. En ymmärrä en.
on kyllä tuttua, että ei voida tulla bussilla. Mulla on kavereita, jotka voivat ilmoittaa, että tulen kyllä jos tulet hakemaan. Ja välimatkaa meillä oli tuolloin n. kilometri. Ei voi kävellä, kun oltiin baariin menossa ja hänellä korkkarit jalassa...
No eipä olla paljoa oltukaan enää tekemisissä.
En usko, että ystäväsi, ap, on edes oikeasti kiinnostunut/halukas tekemään niitä juttuja mistä puhuu. Joillain on tapana toivoa kaikkea ääneen, mutta ei oikeasti mitään tee. Mulla on yksi ystävä myös tuollainen, joskin hän ei ole mitenkään saamaton missään mitä OIKEASTI haluaa. Eli saa kyllä kaiken aikaiseksi, mihin on oikeasti motivoitunut ja ne asiat hoituu tosi tehokkaasti, mutta sitten on nuo "haaveet" joista puhuu niinkuin suurin osa puhuis niin, että kerran toteuttaisikin. Mä jätän nykyään niiden kuuntelun ihan vain sellaseksi small-talkiksi, koska tiedän ettei se niitä ikinä toteuta. Mikä järki siis mun olis niistä stressata tai auttaa toteuttamaan? Joskus olen sanonut suoraankin, että kuules, jos sulla "olis rahaa"/ "olis aikaa" tms. niin tuskin sitteenkään käyttäisit sitä noin. :-) Ja ystävä myöntää, että oikeassa olet, se on kiva ajatus, mutta en usko itsekään että ikinä toteuttaisin. Siis meitä on moneksi. Ei kannata yrittää elää toisen elämää tai toteuttaa toiveita, jos ihminen ei ensin itse järjestä asioita niin että oikeasti asioilla on toteutumismahdollisuus. Aikuinen kyllä tekee sen mihin oikeasti on motivaatiota ja jos johonkin ei ole, niin ei se haittaakaan tosissaan vaikka jäis toteutumatta. Se vain kuulostaa siltä, jos itse puhuisit noin, kun meinaisit oikeasti toteuttaa jotakin.
Ja ystävät jotka vain valittavat mutta eivät itse pidä yhteyttä tai näe vaivaa, eivät ole oikeita ystäviä. Itse pidän yhteyttä jokaiseen joka on oikeasti tärkeä ja ilahdun jos joku muukin ottaa yhteyttä, mutta en jaksa jokaisen kanssa olla säännöllisissä väleissä. Ehkä itse pidätte enemmän kiinni niistä saamattomista ystävistänne, ehkä te ette ole niin tärkeitä heille kuin he ovat teille. Tietysti on eri asia jos on oikeasti sairautta tai masennusta tms, mikä vie voimat, silloin täytyy ystäviä tukea. Mutta jos on vain saamattomuutta niin se mielestäni viestii siitä, että ei ole motivaatiota tai kiinnostusta. Sellaista ihmistä on turha vetää mukanaan tai ainakin kannattaa vain tehdä sen verran, mistä jää itselle hyvä mieli, mutta ei niin paljon, että sitten katkerana saa muistella, että tuli sitä ja sitäkin tarjottua ja heille tehtyä, mutta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse kuulun kastiin, joka surkuttelee, ettei ole lastenhoitoapua (eikä miestäkään, joten sitä apua ei todella ole). Useammat kuin monet ovat monesti luvanneet auttaa, mutta kun pyydät apua, sattuu olemaan juuri menoa, päänsärkyä, mitä nyt ikinä keksiikään. Ja nämä ovat, vaikka olisivat itse ehdottaneet viisi minuuttia aiemmin, että "voisin tulla kohta teille lapsenvahdiksi"... soittavat siis itse heti perään, että en tulekaan, kun alkoi päätä särkemään.
Kun noin 50 ihmistä on luvannut hoitoapua, eikä kukaan ole lapsen kolmivuotisen elämän aikana auttanut, niin ei jaksa enää uskoa kenenkään avuntarjouksiin. Jos joku haluaa auttaa, tulkoot oven taakse ja sanokoot, että "nyt on sun aika lähteä hetkeksi ulos ja olla hetki yksin, minä hoidan sun lastas sen aikaa".
Kiitos.
Hänellä on neljä lasta (uusioperhe), iältään 13-17-vuotaita. Aina kun puhelen jostain, mitä olen tehnyt, kommentoi hän että "hyvähän sinun on kun sulla ei ole kuin kaksi lasta" tai että "hyvähän sun kun teitä on kaksi pyörittämässä arkirumbaa". Juu, meitä on kaksi, mutta niin oh heitäkin, mutta hän ei laske heitä "yksiköksi", kun eivät ole naimisissa.
Meillä on todellakin vain kaksi lasta, mutta pieninä (iät 5 ja 7) heistä on kuitenkin uskoakseni enemmän työtä kuin isoista, jotka voi jättää yksin kotiin ja jotka saavat itse ruokaa tarvitessaan.
Joka ainoa asia on hänelle niin vaikeaa, kun hän on melkein yksinhuoltaja (kaksi lapsista on hänen). Meillä on päiväkotiin vienti ja haku, koulujutut ja muut, mitä heillä ei ole, mutta siltikään hän ei ehdi eikä jaksa mitään. Mä taas ehdin hyvin välillä harrastaa ja nauttia elämästä, mutta hän ei kun on niin rankkaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sopivaa työtä ei meinaa löytyä millään, kun on joko liikaa tai liian vähän töitä, liian vähän palkkaa, liian pitkä työmatka, hankala esimies, huonot etenemismahdollisuudet jne. Vaihtaa työpaikkaa noin kerran vuodessa. Sitten valittaa, kun joutuvat miehensä kanssa asumaan liian pienessä asunnossa, koska eivät uskalla ottaa lainaa, kun ei ole saanut mieluisaa työtä. Tosin eivät kyllä tiedä, missä haluaisivat asuakaan, kun molemmilla pitäisi olla lyhyt työmatka, mutta sitähän ei sitten taas tiedä, missä se tämän naisen unelmien työpaikka, jossa voisi olla pidempään kuin sen yhden vuoden, sijaitsee. Biologinen kellokin jo tikittää, mutta ei voi tehdä lasta, kun ei ole sitä isoa asuntoa. Ja sitten hän kovin katkerana puhuu kavereistaan, joilla on omakotitalot ja perheet, kun hän ei itse ikinä tunnu pääsevän samaan tilanteeseen... Jostain kumman syystä... HUOH!
...tuntuu ärsyttävän kun en useinkaan "saa aikaiseksi" tehdä asioita joita hän haluaisi tehdä. Voin joskus mainita että mies vähän ehdotteli että lähtisin hänen työmatkalleen mukaan lomailemaan, mutta en sitten viitsi järjestellä asiaa. Voin sanoa että vähän katseltiin kylpyläpaikkoja kun noita pisteitä olisi ilmaiseen lomaan mutta ei vielä ole jaksettu kunnolla tutustua tarjontaan. Joskus joku elokuva hieman kiinnostaisi mutta ei viitsi sen vuoksi hommat lapsenvahtia jne. Ystäväni usein ihan yli-innokkaasti tsemppaa minua tekemään "jotain" kuten hänkin. Mutta minua kun ei oikeasti kiinnosta. Loman järjestelyt eivät missään nimessä ole sen loman arvoiset. Olen aina viihtynyt parhaiten rauhassa kotona perheeni kanssa, kaikenlainen ylimääräinen vain stressaa. Kyläilyt ovat kivoja kunhan niitä ei ole liian usein. En viitsi sanoa ystävälleni että minulle riittäisi hieman harvemmatkin visiitit. Emme ehdi heidän luokse, koska ovat koko ajan meillä (syömässä ja juomassa meidän piikkiin). Haluaisimme joskus olla koko viikonlopun ihan vain oman perheen kesken.
Ne asiat jotka ovat minulle tärkeitä hoidan hyvin. Olen "saanut aikaiseksi" hyvän koulutuksen, työn, perheen ja kodin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On välillä tosi raivostuttavaa.
Asuivat vuoden verran suht lähellä. Noin 100km päässä. Aina valitti kun kukaan ei käy. Ja kun mekään ei tulla. Mutta aina kun ehdotin että tultaisiin niin heille tulikin menoa. Ja niitä menoja ei nyt ollut kuin parinkuukauden välein. Tuntui niin keksityltä.
Nyt valittaa ettei ole tekemistä ja ei ole kavereita. Eipä sinne ovelle kukaan tule hakemaan uudella paikkakunnalla.
Ja ulos ei voi mennä kun ei ole tuplarattaita. Ehdotin että pistää pienenmmän rattaisiin ja isompi voi pyöräillä. No eipä se isompi tietty viitti. NO sittenhän pitää istua sisällä.
on tuollainen.
Minä ihmettelen että mistä se johtuu, että ihminen on niin saamaton?
Onko se masennusta, vai sitä että ei arvosta joko itseään tai sitten ei muita ihmisiä?
Anoppi valittaa kun meitä ei "ikinä" näe (oikeasti nähdään 2-4 kertaa kuussa). Ja sitten kun sovitaan, niin se on sellaista vääntöä.
Tämä ihminen on maailman suurin valittaja. Aina on töissä kiirettä,kamala esimies, ei ystäviä, ei rahaa, huono asuinpaikka, särkee, ei ole aikaa, ei ole sitä ei ole tätä mutta millekään asialle ei tee mitään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
.
Ja ulos ei voi mennä kun ei ole tuplarattaita. Ehdotin että pistää pienenmmän rattaisiin ja isompi voi pyöräillä. No eipä se isompi tietty viitti. NO sittenhän pitää istua sisällä.
Joo, tosi raivostuttavaa, niin miksi ei hommaa niitä tuplarattaita jos kerran tarvitsee niitä. Ai niin joo, ei saa aikaiseksi! :-DDD
kadehdin sellaisia aikaansaavia ihmisiä, mutta he saavat minut tuntemaan huonommuutta, ja sitten saan itse aikaan vaan vähemmän.
Potkikaa muhun vauhtia
kaikki on aina NIIN vaikeaa, mitään ei saada aikaiseksi, ja sanotaan että pitäis pitäis, mutta ei osata tarttua asioihin niin että ne hoidettaisi. Raivostuttavaa, varsinkin jos on kyse työtoverista joka on samanlainen töiden suhteen.