Lue keskustelun säännöt.
Sain pikkuveljen<3
22.02.2009 |
Suorastaan v*****aa nämä täydellisten äitien pohdinnat tuntemattomien perhesuhteista!
Itse olen 23v ja synnytin lapsen lokakuussa 2007. En ole potenut raskaudenaikana taikka jälkeen masennusta (ennen sitä kylläkin). Alusta asti oli hiukan hankaluuksia olla lapsen kanssa yksin ja täysin vastuussa ja siinä ihanat vanhempani tukivat ja auttoivat urheasti, joka käänteessä. Itse ovat nelikymppisiä työssäkäyviä ihmisiä.
No kesän jälkeen päässä pragas aika pahasti lapsen kanssa ja tuntui täysin ylitsepääsemättömältä jatkaa taistelua itseni ja äitiyskäsityksen kanssa, joka oli alusta asti aivan vieras. Poika oli/on erittäin ihana lapsi ollut aina ja kehittynyt ikäisekseen varsin huimaa vauhtia.
Tulimme yhteistuumin vanhempieni kanssa päätökseen, että kun rahkeeni eivät riitä lapsesta vastuussa olemiseen ja poikaa ei perheesta kukaan halua pistää sijoutukseen yms, vanhempani adoptoivat pojan.
Adoptioprosessi on jo loppufinaalissa ja syyskuusta asti olemme pojan kanssa asuneet erikseen.
vaikeata se oli aluksi,selitellä ihmisille ja hoitaa asiat järjästykseen, mutten koe yhtään syyllisyyttä taikka huonoa omaatuntoa lapsen "hylkäämisestä", koska olen hänet aina viimeiseen asti hyvin hoitanut ja parempaa kotia kuin vanhempieni luona lapsi ei voi saada!
Olen tiiviissä yhteydessä pojan kanssa ja näemme lähes päivittäin,suhteemme on paljon parempi ja hellempi kuin ennen ja nykyään koen jo rakkautta tätä pienokaista kohtaan, mutta tiedän, että hänellä on paljon parempi koti ja ihanat vanhemmat kuin mitä itse tarjoaisin.
olen kuullut ja joudun tulevaisuudessakin varmaan kuulemaan kaikkea paskaa tilanteesta,ja jokaisella oikeus omaan näkemykseen asiasta, mutten todellakaan murehdi, koska en missään nimessä ole hylännyt häntä vaikka äidin roolista luovuin.
Ja aiomme kertoa todellisen asetelman lapselle heti kun hän ymmärtää ja kysymysten mukaan,emmekä aio pitää salassa, jotta hän tottuu alusta asti tilanteeseen.
Voimia Elina Nurmelle!
Kommentit (6)
Tsemppiä tulevaisuuteen, sekä sinulle ja Elinalle!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuo kuulostaa hyvältä ratkaisulta. On hyvä että tiedostit tilanteesi ja halusit lapsellesi parasta. Ihanaa että saat edelleen olla poikaasi lähellä. Toivottavasti ihmiset ymmärtävät sinua ja perhettäsi.
vanhemmat sulla.
he vamasti mieluumminolisivat isovanhempia kuin aloittaisivat alusta vauvan kanssa sinun virheesi takia. mutta he rakastavat sinua ja lasta joten tottakai he lapsen kasvattavat. toivottavasti muistat kunnioittaa heitä tästä ja annat heidän kasvattaa lapsen parhaaksi katsomallaan tavalla sekaantumatta siihen.
aika hätäisesti teitte adopitio päätöksen, eikö vanhempasi olisi voinut kuukausi kerrallaan nyt ensimmäisen vuoden-kaksi hoitaa lasta ja sinä olet sitten äiti jos jossain välissä siihen pystyt. pelkään että tulet katumaan päätöstäsi. toivottavasti et.
olen samanikäinen kuin sinä ja esikoisemme syntyi samana vuonna kuin sinun.
olin itse 19 v ja yh kun sain lapsen, vanhemmat saman ikäisiä kuin ap:n ja tosi epäpäteviä kasvattamaan ketään, mikä ehkä heijastuu noista mun teini-iän ongelmista yms. No kuitenkin tästä nyt on jo melkein 10 v, niin kävi näitten vanhempien kanssa niin että yrittivät omia lasta ja pakottaa omia kasvatusmetodeja mulle, vaikka siis koen että heillä ei ole mitään hajuakaan asiasta. Sitten mutsi vielä suuttui aina jos en tehnyt niin kuin se halusi. Ei h... ja puhumattakaan ruokavaliosta jota oli aina tarjolla kun lapsi heillä hoidossa. Ennen lapsen kouluikää muutin sitten pois ettei lapsesta tulisi samanlaista ongelmanuorta kuin ittestä, selviä merkkejä oli jo silloin näkyvillä. Nyt pärjää jo aljon paremmin. Ap:lle, jos siis on ihan tosissaan kirjoittanut tätä viestiä eikä provo, niin toivottavasti ei ala kaduttaa myöhemmin.
ei siihen ole nokan koputtamista.
Tiedän ettei kaikista ole äideksi missään vaiheessa elämäänsä ei nuorena eikä kypsälläkään iällä.
Vanhemmuus on kasvunpaikka. Itse sain ensimmäiseni kun olin 19 ja äitiys sopi minulle. Myöhemmin olen joutunut kyseenalaistamaan kykyjäni äitinä ja tuntenut joissakin asioissa epäonnistuneeni mutta pääasiassa on kertynyt onnistumisen kokemuksia. Vaakakuppi kääntyy plussalle.
Lasta kasvaessa kasvaa itsekin. Kukaan ei ole valmis vanhemmuuteen ja se on kasvumatka ja yhteinen taival jota kuljetaan.
Tunnut olevan vahvasti asiasi takana joten näin on tällä hetkellä parasta itsesi kannalta. Lapsen kannan kuulet viimeistään murrosiän paikkeilla tai hänen aikuisiässään. Voit odottaa vaikeuksia tulevaisuudessa toki voihan se mennä kivuittakin sen lapsen kasvuprosessi.
Ystäväni on annettu adoptioon pari vuotiaana ja on katkera ja kipuileva 35-vuotias nainen tällä hetkellä joka kokee arvottomuuden tunteita äitinsä hylkäämänä, lisäksi adoptiokoti ei ollut kaikilta osin paras mahdollinen ja sielläkin on tullut väheksyntää.
Toivotaan että teidän tapauksessa menee asiat paremmin.
Siis pidät omaa lastasi pikkuveljenäsi? Vai tajusinko yhtikäs mitään?