Uskaltaako olla ollenkaan onnellinen raskaudesta, kun on vasta niin alussa?

Mutta onnellinen olin silti, jo heti alussa. Onnea raskaudesta!

Mihin saakka olette pelänneet?

Mä pelkään kuitenkin lapsen puolesta aina siihen rajaan asti, kunnes pärjäisi keskosenakin! Sitten vasta olen oikeasti relannut. Mutta ei tämä tarkoita sitä, ettenkö silti ole nauttinut siitä alkupuolestakin. Kaikki virstanpylväät (vko 12, ekat liikkeet, vauvamahan "pullahtaminen" näkyviin jne) tekevät raskautta ja lasta todellisemmaksi ja minua luottavaisemmaksi. :)

sen aikaa kun vauva on mahassa, keskoskaapissa ja lopulta kotona on ollut turvalllista ja huoli poissa. ed raskaus päättyi vauvan kohtukuolemaan vkolla 29

jos sikiö selviää 7vk, niin sen jälkeen enää 5% raskauksista keskeytyy.



Tuo 12 viikkoa on "jäänne" siitä, että eka ultra on silloin.

jos sikiö selviää 7vk, niin sen jälkeen enää 5% raskauksista keskeytyy.

t. kolmatta lastaan odottava jolla viikkoja juuri tuo 7

Mulla on takana yksi normaali raskaus ja yksi vkolla 10 keskeytynyt raskaus, ja jos vielä tulen raskaaksi, niin aion kyllä iloita alusta asti. Kävi miten kävi - en usko, että suru olisi yhtään sen pienempi kuitenkaan.

Raskaus näkyi ultrassa jo viikolla 7 mutta sen jälkeen tuli kaikenlaista raskauteen liittyvää ja liittymätöntä huolta.

T. huomenna keskeytykseen menevä, rv 17+5

Huokasin helpotuksesta kun vk 12 tuli täyteen. Viikon kuluttua siitä alkoi elämäni tähän asti pahin helvetti. Seuraavalla kerralla (jos sellainen tulee) en laita vauvalle valmiiksi mitään muuta kuin sen verran, että pari päivää pärjään mahdollisen kotiintulon jälkeen. Jos kotiintuloa edes tulee. Me vaikeuksiin joutuneet tiedämme, että kaikki voi mennä pieleen vielä synnytyssalissa tai pari päivää ennen laskettua aikaa. Ja meitä on paljon, huomattavasti enemmän kuin tiedättekään. Nämä kun ovat asioita, joista ei puhuta kavereille, vain hyville ystäville jos niillekkään.



En enää usko pilvilinnoihin enkä onnellisiin raskauksiin. Näihin asioihin erikoistunut terapeuttini mielestä olen realisti, en vauhko. Sen kuuleminen helpotti.

Jos jokin menee pieleen, se suru on valtava joka tapauksessa.



Itse olen pelännyt aina. Ensin keskenmenoa, sitten onko terve, sitten kätkytkuolemaa jne. Neljäs raskaus päättyi keskenmenoon rv 14, sikiö oli kuollut jo rv 9, oli siis keskeynyt keskenmeno. Viides raskaus oli hirvittävä rv 20 asti ja senkin jälkeen pelko jäyti mieltä. Mutta palkinto oli sitten aivan ihana! "Tänä yönä kun olet viimein siinä, en kaipaa länteen enkä itään, ei multa puutu enää mitään!"

En enää usko pilvilinnoihin enkä onnellisiin raskauksiin. Näihin asioihin erikoistunut terapeuttini mielestä olen realisti, en vauhko. Sen kuuleminen helpotti.

Realismiakin voi olla monenlaista. Sinä lienet spektrin pessimistisemmästä päästä... Ei se, että on iloinen ja heittäytyy raskauteen, tarkoita automaattisesti, että kieltäytyisi uskomasta, että mitään voi ikinä mennä vikaan. Meitä äitejä on moneen junaan. Itse olen ihmisenä sellainen, että kohtaan ongelmat vasta sitten, kun ne vastaan tulevat. Kun kaikki on hyvin, en maalaile mörköjä seinille.

Jaa muiden kanssa vasta myöhemmin. Yhden keskenmenon kokeneena raskausviikolla 9, minä ainakin teen niin, jos joskus vielä lapsia saan.