Onko omat vanhempasi kiinnostuineita sinusta ja lapsistasi?

Joten ei tarvitse moisia murehtia. Mutta toivon itse olevani joskus isovanhempi omien lasten lapsille.

Kun äitini harvoin soittaa. hän ei koskaan kysy mitään lapsista. Ikäänkuin heitä ei olisi olemassakaan. Ei koskaan osta synttäri- tai joululahjoja lapsille.

ihmettelen kyllä suuresti mistä johtuu tuollainen, itse ainakin toivoisin olevani täysin erilainen isovanhempi joskus tulevaisuudessa. Meillä kyllä jouluna, synttäreinä ja muutenkin lapset saavat isovanhemmilta vaatteita yms, mutta se ei mielestäni korvaa läsnäoloa jne... ,mieluummin ottaisin sitä hoitoapua silloin tällöin... ap

Raskausaikana (alussa) vanhempani olivat kiinnostuneita, nähtiin paljon jne. Kun synnytys alkoi lähestymään, tilanne muuttui. Sairaalassa kävivät kerran, toivat kukkia ja lähtivät. Vuosien varrella ei olla kovinkaan useasti nähty. Aluksi koetin pyytää kylään ja kysyä, jos saataisiin lapsen kanssa käydä. Lopulta, kun edes puhelimeen ei enää vastattu, totesin että heitä ei luultavastikaan kiinnosta. Aluksi koitin väsymyksen ollessa pahimmillaan (hurja koliikki) pyytää pari kertaa apua, vaan kun aina kieltäydyttiin, lopetin itsekin yhteydenpidon. Nykyisin olemme yhteydessä (siis edes puhelimitse, heidän aloitteestaan) noin 4 kertaa vuodessa. Välimatkaa osoitteiden välillä on noin pari kilometriä...



Harmittaa lapsen puolesta, mutta sydämessäni toivon, että myöhemmin huomaavat mistä ovat jääneet paitsi. Tämä ainokainen lapsi luultavasti jää heidän ainoaksi lapsenlapsekseen.

.Jos vain joku jaksaa kertoa miten teillä isovanhemmat ovat elämässänne mukana niin olisin kiitollinen.

mikseivät halua olla yhteyksissä vaikka välimatka on noin pieni?



t.ap

Kun itsellämme suhde isovanhempiin on aivan toisenlainen.



Soittelen äitini kanssa vähintään joka toinen päivä. Käymme aina lasten kuulumiset läpi ja jos joku asia huolettaa tai askarruttaa joko omassa elämässäni (työ, parisuhde jne.,) tai lasten elämässä (terveys, koulu) soitan ensimmäisenä äidilleni. Kaikki kolme lastamme ja kaksi siskoni lasta ovat isovanhemmille todella läheisiä, ja meillä on lomailusysteemi, jossa vuorotellen joku lapsistamme on mummolassa viikon, ja sinä aikana tekevät kaikkea kivaa: Kyvät teatterissa, leffassa, museoissa, kaupungilla, uimassa, omien iäkkäiden isovanhempieni luona "kahvikutsuilla" kuten lapset näitä nimittävät , tapaavat muuta sukua.jne. jne. Lomat ovat tosi odotettuja ja pitävät tarkkaa kirjaa kuka on ollut viimeksi ja koska on taas oma vuoro.



Myös mieheni vanhempien kanssa olemme läheisiä, soittelen suoraan anopin kanssa ehkä kerran kahdessa viikossa ihan kuulumisia ja samoin anoppi ottaa lapsiamme luokseen, mm. nyt joulun välipäivinä kun meillä on töitä, mutta päiväkoti kiinni ja koulusta lomaa, ottaa anoppi koko katraan heille.



Mummolat "kilpailevat" syysloma ja hiihtolomavuoroista :)



Emme saa emmekä pyydä varsinaista taloudellista tukea synttäri- ja joululahjoja enempää, mutta tietenkin noilla lomilla on täysihoito ja joskus oma äitini on halunnut maksaa jonkun harrastusmaksun. Henkinen tuki sen sijaan on sitäkin suurempaa.

Olen ihan yksin kahden lapsen kanssa,ja apua ei isovanhemmilta tule :/

Nytkin yks päivä oikeen sanoin että en meinaa jaksaa lasten kanssa niin äitini tokas vaan että "kyl sä jaksat" Ei tietoakaan että kysys voiko auttaa. ikinä.



Ja tänään kun olis suunnitelmia esikoisen kanssa niin kävi keksimään tekosyitä,miten ei muka ole kotona,etten vaan häntä pyydä vahtimaan pienempää.



Ja ei tää mukavalta tunnu :(

Mieheni äiti on kuollut (ja isäänsä ei ole itsekään tavannut sitten pikkulapsuuden, on siis yh:n lapsi), mutta minun vanhempiini olemme yhteydessä vähintään viikoittain, yleensä miltei päivittäin. Kyläilemme puolin ja toisin ja lapsi viettää tosi paljon aikaa mummilassa myös ilman meitä aikuisia. Siis hoidossa, vaikka eivät isovanhemmat sitä hoitamisena pidä, vaan mieluisana ja arvokkaana aikana lapsenlapsensa kanssa. Vanhempani ovat aivan hulluina lapseen (nyt 8-vuotias) olleet alusta asti. Hoitavat AINA kun on tarvetta, ja jos ei ole tarvetta, haluavat muuten vain nähdä. Varsinkin äitini käy paljon myös ostamassa lapselle (ja joskus minullekin) kaikenlaista, auttaa käytännön asioissa ja tekee muutenkin aina kaikkensa meidän puolesta.



Vanhempieni tuki on on arjessamme paljon läsnä. Se on pyytetöntä ja runsasta. Vastaavasti itse koitamme ilahduttaa vanhempiani ja autamme heitä tarvittaessa. Meillä on läheiset välit. Äitini varmaan kuolisi, jos ei saisi tavata minua ja etenkin lapsenlastaan vähintään joka toinen viikko...Puhelimitse olemme yhteydessä harvase päivä.

Tiedän olevani tosi onnekas!



En tiedä, myös minulla on ollut läheiset suhteet omiin isovanhempiini ja noihin elossa oleviin on yhä edelleen, soittelemme kuulumisia ja aina kun olemme kotipaikkakunnallani niin käymme kylässä. Ehkä tämä on jotenkin periytyvä asia :) Omilla isovanhemmillani on tällä hetkellä me 5 lastenlasta ja meidän kauttamme sitten 8 lastenlastenlasta ja he iloitsevat näistä kaikista suuresti.



Monessa asiassa elämässä voisi toivoa enemmänkin, mutta tämä asia on suvussamme kunnossa!



T:9

asutaan ulkomailla, joten luonnollisestikaan ei kovin usein nähdä. Käymme kaksi kertaa vuodessa Suomessa ja äitini käy täällä pari kertaa vuodessa. Isäni ehkä kerran. Silloin, kun käydään Suomessa äitini haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsemme kanssa.

Äitini soittelee kerran viikossa ja kyselee poikamme kuulumisia. Aina muistaa sanoa, kuinka ikävä jo on. Toisinaan lähettelee pojalle kortteja tai pieniä paketteja. Minusta aivan ihanaa=). Olen nuo kortitkin pojalle säästänyt, koska on vielä aika pieni eikä niistä kovasti tajua.

Siskoni asuu Suomessa ja samassa kaupungissa äitini kanssa. Näkevät viikoittain ja äitini hoitaa aika usein siskoni lapsia. Äitimme on vasta 50 ja vielä työelämässä. Ihmettelenkin toisinaan, kuinka hän jaksaa töiden päälle niin paljon välittää lapsenlapsistaan. Ihana äiti minulla ja ihana mummi pojallani=)

noin toivoisin asioiden meilläkin olevan. Muistathan olla onnellinen siitä että lapsillasi on noin mahtavat isovanhemmat! ap

ole koskaan 3v. lastamme nähnyt. Mieheni veljelle antoi rahaa, mutta nimenomaan ei velejen lapsille koska "huolehtii vain omistaan".



Nyt meillä uusi vauva ja tuskinpa tulee ristäisiin vaikka anopin kautta viesti laitettiin.

Monilla vanhemmilla ihmisillä voi tulla kaikenlaisia vaivoja, jotka haittaavat ns. normaalia elämää. Monet myös häpeävät vaivojaan, eivätkä puhu niistä. Mieluummin aletaan pikkuhiljaa eristäytyä.

hyvin pitkälti itsekkäitä ja haluavat elää itselleen kun ovat jo omat lapsensa isoiksi kasvattaneet, mutta näin ei ilmeisesti sitten kuitenkaan ole... omä äitinikin on monta vuotta alta kuusikymppinen eli kyse ei voi olla siitä että hän vain olisi niin vanha hoitamaan etc... kyllä minä ainakin lasten saannin myötä tarvitsisin sitä tukiverkostoa johon voi luottaa. En edes päässyt äitini kyydillä eräisiin sukujuhliin koska se olisi tarkoittanut sitä että olisin lasten kanssa viettänyt alkupäivän hänen luonaan...kummallista kyllä. ap

Etenkin nämä n. 55-70 vuotiaat! Oma äitini kanssa loistava esimerkki, ottaa yhteyttä vain silloin kun elämä murjoo ja arvostelee kuitenkin minua aina kärkkäästi. Milloin uusi asuntomme on surkealla paikalla, milloin samalla kadulla oli roskia ja meillä on iso vessa, milloin lapsemme ei kehity yhtä vauhdilla kuin naapurin lapsi jne. Ja minä saan pahimmat haukut joka kerta; jos leikkaan tai värjäytän tukkani niin arvostellaan sitä "ettei koko ajan pitäisi" vaikka tiedetään että olen hyvin vähän rahaa käyttänyt itseeni viime vuosina. Sitten itketään kun itsellä on "vain tämä eläke" (ja mitä nyt max. asumistuki!) ja ollaan niin köyhiä ja kipeitä että!

eikä heillä ole aavistustakaan, millä luokalla ovat koulussa tai mitään muutakaan, ei vain kiinnosta. Toiset isovanhemmat pyytelevät jatkuvasti kylään ja haluaisivat, että kävisimme useammin. Mutta totuus on sitten aivan toisenlainen. Emme ole olleet puolta tuntia, kun alkaa jo valitus ja kiukkuaminen siitä, kuinka lapsista kuuluu ääntä ja he ovat niin hirveästi rasitteeksi. Ja kuinka ennenvanhaan sitä ja tätä, nykyisin lapset ovat niin kauheita. Hulluinta asiassa on se, että isovanhempien mukaan meidänkin lapset ovat niin hirveitä siksi, kun nykyään vanhemmat vain tulevat ja menevät mielensä mukaan, ollaan niin itsekkäitä. Luulisi isovanhemmillakin olevan tiedossa, että me emme ainakaan mieheni kanssa käy koskaan yhtään missään, kun ei ole ketään lapsenvahtia, hekään eivät ole koskaan suostuneet auttamaan. Saatetaan olla siellä pari tuntia kylässä kerran puolessa vuodessa ja senkin ajan lasten pappa vaikka lukee kirjaa eikä puhu lapsille mitään.

lisäksi ainoa puheenaihe, mistä he jaksavat jauhaa koko käyntimme ajan on se, miten eläkeläisiltä viedään kaikki ja jaetaan se tukina lapsiperheille.

Enkä ole kysynyt. Ainoastaan joskus apua väsymyksen aikana kysyessäni sain vastauksen äidiltäni, että "kyllä sä jaksat, sä olet paljon parempi äiti kuin minä olin koskaan". Ja toinen on ollut, että "kyllä muutkin vanhemmat itse lapsensa hoitavat". Ja toki hoitavatkin, mutta onko se syy kieltäytyä auttamasta/näkemästä omaa lastaan? Ja ennenkaikkea lapsenlastaan?



5