Isän poika

Onko kellään omaa kokemusta tai tietoa, ollaanko ainut perhe jossa 2-vuotias hylkii äitiään?



Poika on mun (äidin) kanssa kotona päivät ja silti isä on kaikkein tärkein. Kun olemme kummatkin kotona, olen kuin ilmaa. Aamulla ei tule lähellekään, itkee jos isä tulee mun lähelle. Ei koske, ei katso, ei tule lähelle.



Vauvasta asti luonne oli sellainen että rintaa hylki, huusi vain kurkku suorana, eikä viihtynyt sylissä, ei siis kenenkään sylissä.



Muuttuuko tämä tilanne koskaan, vai jäänkö suosiolla taka-alalle? En osaa olla kotona enää rennosti jos isä on kotona, koska mulla ei ole mitään tekemistä, paitsi siivoaminen ja ruuanlaitto. Mutta lapsen kanssa oleminen olisi lapsen pakottamista olemaan mun kanssa. En sentään viitsi pakottaa.



Olen kuullut vain että isät jäävät paitsioon, en ole koskaan törmännyt tälläiseen tilanteeseen, jossa äiti on kakkonen, jos edes sitä.



Hoitomotivaatiota on vaikea pitää yllä kun tunnen etten ole lapselleni tärkein tai edes yhtä tärkeä kun isänsä. Tätä on kestänyt nyt jo useampi kuukausia pahentuen tietysti sen takia, että olen alkanut tuntemaan loukkaantumista, pettymystä ja surua aiheen vuoksi. Ollaanko umpikujassa?



Isä kärsii tilanteesta, koska vetäydyn ja olen pettynyt. En ole kilpailijaluonne, kun näen että olen häviöllä, en osaa taistella, vaan vetäydyn.