Keskenmenojen jälkeen raskaana

Ensinnä kurjaa, että teilläkin on ollut noin kivinen taival. Ilmeisesti siis kaikki " mahdollinen" on tutkittu, hyytymistekijät ja hormoniarvot ja ehkä myös lähetetty patologille mitä on ulos tullut?



Meillä kanssa yritetään esikoista, nyt on viides raskaus ja viikkoja 23+1. Ainakin yhtenä syynä varmaan hyytymistekijät, löytyi geenivirhe mulla siis. Nyt on tukilääkityksenä koko raskauden pistettävä Klexane. Voin vain kuvitella miten pelottavaa ja raskasta on odottaa tuossa tilanteessa, kun syytäkään ei ole löytynyt eikä siis mitään takeita etteikö taas kävisi samoin. Riittävän ahdistavaa on ollut tämäkin, edellisessä km:ssa oli siis sama lääkitys ja silti meni kesken joten koko ajanhan sitä kuulostelee itseään ihan vainoharhaisesti. Mulla vielä tässä raskaudessa oli johonkin viikolle 9-10 lähes päivittäistä pientä vuotoa ja tiputtelua, mikä kolmessa ensimmäisessä raskaudessa ennakoi aina km:n alkua.



En siis itsekään ole kyennyt iloitsemaan tästä raskaudesta oikeastaan ennen kuin lapsen liikkeet alkoi tuntumaan. Silloinkin alkuun epäilin että olikohan toi nyt kumminkaan ja toisaalta nyt, jos on pidempi aika ettei liikkeitä tunnu tai lapsi ei noudata normaalia päivärytmiään, tulee paniikki. Olen jo alistunut siihen että tämä raskausaika nyt vaan ei tule olemaan äitiyden ihmettä ja oman pikku salaisuuden ympärille käpertymistä tms. romanttista, vaan suurilta osin huolen ja murheen ja pelon sävyttämä stressaava vaihe mun elämässä. Uskon että se ilo ja onni yms. tulee voimalla siinä vaiheessa kun lapsi sitten syntyy ja nän että siinä hän nyt sitten on, oma täydellinen lapsukaiseni jota kovin olen toivonut. Mutta kyllä nytkin ajoittain tulee suuria hellyyden ja rakkauden tunteita lasta kohtaan vaikka ne oli kyllä ihan jäissä siihen asti että liikkeet alkoi tuntua. Ajoittain olen jo uskaltanut asennoitua niin että meille tosiaan kesällä tulee lapsi ja varovaisesti iloita siitä. Mutta onhan se epäreilua, että ilo ja onni odotuksesta on murentunut ihan kokonaan " viattomuuden" hävittyä. Enää pitkään aikaan siis kaksi viivaa raskaustestissä ei merkinnyt oikeastaan yhtään sen enempää kuin ovulaatiotestin plussa olisi merkinnyt - korkeintaan pientä mahdollisuutta siihen että lapsi joskus tulee.



Tässä vaiheessa ei oikein voi millään sinua rohkaista ja katteettomien lupausten antaminen tyyliin " kyllä se nyt hyvin menee, jo se on teidän vuoro saada nyytti kotiin" olisi typerää koska mistä sitä kukaan voi tietää. Siitä huolimatta toivon ihan koko sydämestäni että tällä kertaa asiat olisi oikealla tavalla toisin ja teille se paras mahdollinen joululahja olisi tulossa. Voimia! Kerro miten menee, jos haluat ja viitsit. Olet ajatuksissa.

..ja perheellesi!! On varmasti todella raskasta. Itselläni on nyt 13. raskaus, kaksi lasta olen onnellisesti maailmaan saanut. Esikon ja kuopuksen välissä oli 4 km ja viides sitten tuotti kuopuksen ja sitten ja sitten 6 km, (yksi oli kohdunulkoinen) ja nyt 19+ raskaana.



Elikkäs suurin piirtein tiedän miltä sinusta tuntuu!! Minusta ei vikaa ole löytynyt, mutta ei suuria ole tutkittukkaan, hyytysmistekijöiden kanssa on mulla vikaa, se voi olla suuri syy keskenmenoihin, mutta tiedä hästä. Olen ajatellut että luonto tekee tehtävänsä!



Äläkä sulkeudu itseesi, puhu asiasta niin raskaana olosta kuin keskenmenosta ,miehellesi tai/ja ystävällesi, minulla on ollut ihana ystävä jännittämässä harvase kuukausi tulee testi tikkuun kaksi viivaa vai yksi ja olenko vielä viikon päästä raskaana! Ja tarjonnut olkapäänsä (ja tuonut suklaata) kun on itkettänyt! Auttaa kummasti



Koeta ottaa vaan rennosti ja päivä kerrallaan!! Äläkä vaan kirvestä kaivoon heitä missään vaiheessa!! Toivon että päivä kun teidän esikoinen syntyy on pian (mutta ei liian pian!)



-E- 19+

Hei,



meillä yksi km kesällä 2006, sen jälkeen tärppäsi vasta (?) 6kk kuluttua, mutta se raskaus päätty kohtukuolemaan rv 35. Nyt olen jälleen raskaana rv 18+5. Raskauksien välissä oli 2kk. Olen ollut yhteensä 17kk raskaana ilman että olen saanut lasta kotiin. Tämän raskauden alussa vuosin myös verta, se ei onneksi mennytkään kesken, vaikka noin kuukauden se oli erittäin todennäköistä.



Tää on h**tin rankkaa.



Ei ole takeita, ei lohdutuksen sanoja.



Päivä kerrallaan mennään ja jos sen voi hetkeksi unohtaa, hyvä niin.



Toivon sinulle voimia, uskallusta, rohkeutta! Jos saat tukea mieheltäsi ja ystäviltäsi, heittäydy heidän apunsa varaan! Älä jää ajatuksiesi kanssa yksin. Jaettu pelko on puolikas pelko, oikeesti. Kerro kaikki asiat jollekin. Jos niitä mietti yksin, ne kasvaa ja siitä on järki kaukana. Tämä foorumi on yksi hyvä paikka, ainakin minä olen kokenut tämä niin.



Laita ihmeessä kuulumisia kun siltä tuntuu!



T. Arkamamma

Mulla on takana kolme alkuraskauden keskenmenoa, kaksi keskeytynyttä keskenmenoa ja yksi spontaani. Tapahtuneet viikoilla 8-12. Tutkimuksissa kävimme miehen kanssa viime keväänä, kolmannen perättäisen keskenmenon jälkeen. Syytä ei löytynyt, molempien kromosomit normaalit, samoin hyytymistekijät ja muut.

Nyt kuitenkin tuolla sitterissä jalkojaan liikuttelee 2kk:n ikäinen esikoistytär! =]

Raskausaika oli todella rankka. Alkuraskaus meni kuin unessa, joka päivä odotti milloin vuoto alkaa, ja ultrassa kun kävi, mietti odotushuoneessa että " kuollut se on kuitenkin, miksi täällä olen" . Ei siitä osaa iloita niin kuin ei-keskenmenoja-kokeneet. Jokaista tuntemusta säpsähti. Ja pelkäsi loppuun asti pahinta. Nyt onkin sitten taas erilaiset pelot ja menettämisen pelko, mutta näiden kanssa on opittava elämään. Seuraava raskaus ei ole nyt vielä edes mielessä, mutta jos joskus tulisin raskaaksi vielä, en oikein tiedä mitä siitäkään pitäisi aluksi ajatella...



Voimia teille kaikille!

Ja erityisesti Arkamammalle!



jonttu

Minulla myös kolme km:a takana, jotka tapahtuivat raskausviikoilla 8-17. Kyllä kokemukset ovat aina taustalla mielessä, niiden kanssa vaan pitää yrittää jotenkin elää. Se onnistuu toisina päivinä paremmin, toisina sitten vähän huonommin... Toivon teille kaikille kuitenkin valtavasti iloa ja onnea tähän raskauteen!

t. massumamma rv. 19.

teille ketjuun osallistuneille,vertaistuki on kuitenkin sitä parasta tukea. itku tuli eilen illalla,kun luin viestejänne. Jotenkin sain valtavasti lohtua ja tsemppiä ja tunteen siitä,että ehkä jonain päivänä meilläkin onni osuu kohdalle.

Tänään ensimmäinen ultra takana ja villisti pompottava sydän nähty.viikkoja arviolta 6+2.En tässä mitenkään vielä riemusta kilju,on ne sydänäänet ennenkin nähty. Kerrankin sattui todella mukava lääkäri,joka ehdotti seuraavan kontrollin 2 viikon päähän. Jospa meillä oltais silloinkin vielä mukana...hieman uskallan toivoa.

Tsemppiä ja voimia kaikille meille kivisen tien kulkijoille. Kirjoitelkaa tekin kuulumisia. Pidetään huolta toisistamme!



Kisuli

Josko nyt sitten tällä kerralla... Hienoa että huolesi ja kokemuksesi otettiin vakavasti ja lääkäri ymmärsi säännöllisen seurannan tärkeyden teidän kohdalla. Loistavaa, että tuollaisiakin löytyy! Liian usein kuulee vaan kiireisistä ja vähättelevistä kohtaamisista.



Nyt siis peukut ja varpat tiukasti pystyyn ja toivottavasti kahden viikon päästä tulet kertomaan edelleen hyviä uutisia!

Minulla myös keskenmenoja, 5 kpl viimeisen kahden vuoden aikana :( tällä hetkellä olen raskaana viikolla 32+2. Kova on huoli ja pelko, joskin välillä tulee pieni ilo ja toivo, ehkäpä sittenkin... ?

Kovasti voimia ja jaksamista sinulle! Uusi raskaus on aina uusi mahdollisuus onnistua.

Moni meistä onnistuu lopulta.

Hei,



ollaan vaan tälläkin porukalla yhteyksissä, kyllä se ainakin minulle sopii. Hirmu vähän on yhteistä niiden odottajien kanssa jotka puhuu viikolla 7 että meille tulee vauva ja lähtee ikeaan ostamaan kaikki lapsitarvikkeet tuosta vaan.



Mie oon huomannut että miulla on oikeesti hirmuisen vaikeaa (suorastaan mahdotonta) puhua töissä opiskelijoille että saatan olla ensi vuoden äitiyslomalla. Se tuntuu huijaukselta! Ihan kuin valehtelisin. Sijaisuuden hakuaika päättyy kuitenkin viikon päästä, että ainakin rehtori tuntuu pitävän varmana että mie oisin ensi vuoden muissa tehtävissä.. Mie en ymmärrä sitä ollenkaan!



Mites teillä muilla nämä käytännön asiat? Mie jättäydyn ainakin heti ulkopuolelle kaikista vaunu-, kestovaippa- ja sukupuolikeskusteluista. Mie en osaa sanoa niihin mitään!



Kaikille rohkeutta uskaltaa odottaa



T. Arkamamma rv 19 (kohta puoliväli?!)

Täällä odotuspuolella oli ennen pino meille keskenmenon kokeneille, kirjoiteltiin " Haahut" nimellä. Mutta se pino valitettavasti kuivui, kun itseni mukaan lukien emme olleet kovin aktiivisia kirjoittelijoita. =] Vauvat-palstalla sentään haahut vielä on aktiivisia olleet. =] Ja vauvakuumepalstallakin sellainen pino oli, mutta en tiedä onko sitä enää. Joten voitte varmaan jatkaa perinnettä ja kirjoitella haahuina! =]



Eipä sitä odotusaikana paljoa tullut mietittyä mahassa olevan asukkaan sukupuolta. Koko odotusajan kun pelkäsi pahinta, niin toivoi vain hiljaa itsekseen että kumpa lapsi terve olisi. Monet kaveritkin kysyivät, että otanko sukupuolen selville, mutta he eivät ymmärtäneet että eipä se " yksi sukupuoli" tunnu keskenmenojen jälkeen " oikein miltään" , ainakaan niin merkitykselliseltä, että se aiemmin olisi pitänyt tietää.



Vieläkin on vaikea uskoa, että niin monen vuoden toivomisen ja keskenmenojen jälkeen (mulla ekat keskenmenot vuonna 2004 ja viimeinen 2007, " yritystä" vuodesta 2003) vihdoinkin meillä pieni vauva on. Vuodet olivat pitkiä, ja se oli sellaista " odotuksen odottelua" ; ensin odotti että tulisi raskaaksi, sitten odotti keskenmenoa. Ja kun keskenmeno tuli, odotti tutkimuksia ja niiden tuloksia.. Ja sitten taas odotti kuukautisia ja yrityksen alkua... Ja raskausajan odotti, mitä seuraava päivä tuo tullessaan, ja tuntuuko vielä vauvan potkut ja liikkeet masussa. Ehkä oma olo vähän helpotti siinä rv 27 jälkeen, kun tiesi että jos vauva syntyy keskosena, hänellä on ehkä kuitenkin mahdollisuus selvitä. Mutta onneksi niin ei käynyt.



Voimia teille kaikille odotukseen! Raskauden " unohtaminen" hetkeksi auttoi itsellä ainakin jonkin verran ja vei päivissä nopeammin eteenpäin. Alkuraskaudesta se oli mahdollista, kun vauva ei koko ajan muistuttanut olostaan potkimalla tai liikkeillä.



jonttu

mullehan silloin lääkäri sanoi " tosi lohduttavasti" että on aika harvinaista että tää mun geenivirhe harvoin aiheuttaa näitä alkuraskauden keskenmenoja, että tyypillisimmillään se aiheuttaa kohtukuoleman rv 24->. Voitte arvata että täällä ei ole kauhean lohdullinen olo nyt rv 23+6 vaikka lapsi ehkä selviäisikin hengissä kohdun ulkopuolella - jos kerran on mahdollista että se kuolee kyytiin.



Joten jos " Sulo-Einari" on päivän mittaan ollut vähänä hiljempaa, saa puoliso ottaa illalla aina stetoskoopin käteen ja kuunnella että sydän edelleen lyö ja liikkeetkin kuuluu vaikka edessä oleva istukka vähän häiritseekin niiden tuntemista. Eilen hän kyllä alkoi illalla sellaisen rumban, että välillä teki melkein kipeää ja se oli helpottavaa, siis ettei ainakaan just nyt ole nääntymässä...



Onhan mulla lääkitys, jonka pitäisi huolehtia siitä ettei tukoksia pääse syntymään. Silti huolesta ei pääse varmaan koskaan kokonaan, eikä sitä helpota tietenkään se ettei pitoisuuksia seurata mitenkään vaan ilmeisesti oletetaan automaattisesti että kun lääke on otettu, se toimii. No, huomenna on seuraava ultrakäynti joten onneksi sentään säännöllisesti pääsee kunnallisesti seurantaan.

...täällä. Tosi huono olo kyllä ollut tänään, joten ei sen tarkemmin ole tarvinnut itsetutkiskelua harrastaa. Aamulla tulee aina sellainen pieni paniikki, kun rinnat eivät olekaan yhtä arat kuin illalla...Tällaista tämä varmaankin tulee olemaan päätökseen asti, oli se sitten onnellinen tai surullinen.

Joku kirjoittelikin tulevaisuuden suunnittelusta. Minä en ainakaan uskalla edes pahemmin haaveilla, saati sitten puhua että jouluvauva on tulossa. Niin monta kertaa suunnitelmat ovat romuttuneet.. Se tässä on hieman vaikeaa, että olen yrittäjä ja jossain vaiheessa pitöisi alkaa miettiä yrityksen toiminnan jatkoa mahdollisesti raskauden kestäessä. Vielä tosin yritän pitää pääni kylmänä ja puhun, että jos meille joskus tulee se pikkuinen nyytti... Ehkä juuri siksi en erityisemmin tunne kuuluvani " onnellisesti odottavien" pinoihin, ei paljon yhteistä löydy kun ei tässä hössöttämään uskalla lähteä. Ja toisaalta en kyynisen(?) asenteeni kanssa haluaisi pilata toisten iloa ja onneakaan...

Päivä kerrallaan mennään. Kylläpä se elämä kai huonomminkin voisi olla. Vielä on kaveri kyydissä ja ensi viikon keskiviikkona on sitten taas se ultrakin..

Muiden kuulumisia odotellen,

kisuli77 (tänään kai 6+6)