Voiko (parisuhde) selvitä tästä?

Mutta jos saat jonku keskustelun hänen kanssa aikaiseksi. Jossakkin muussakin täytyy olla vika... toinen nainen?

Onko miehellä toinen nainen?

olla mieheni kanssa mutta ei hän halua lähteä vaikka monta kertaa pakannut hänen tavaransa ja nätisti sanonut että en ole onnellinen hänen kanssaan ja haluan erota. mutta vielä se saman katon alla asuu mutta eipä miestä hirveemmin näy kun riittää tuota puuhaa aamusta iltaan. joten jos minä olisin samassa tilanteessa kun sinä niin koittasin miettiä että se voi olla uuden elämän alku , tiiä vaikka löydät miehen joka tosiaan vie siut taivaisiin! tietty aika hemmetin ikäviä nämä jutut että ero edessä mutta ei siitä välttämättä tule mitään. voimia kuitenkin ! kannattaa asiasta kuitenkin keskustella ja kunnolla.

Parisuhteessa kun on aina KAKSI ihmistä, eikä siinä väkisin voi pitää kumpaakaan osapuolta. Toisen halu ei auta mitään, jos toisella ei sitä ole.

Jotkut - mielestäni hyvin epäkypsät - ihmiset toki uhkailevat erolla, kun ovat vihaisia tai muuten on parisuhteessa vaikeaa, eivätkä tarkoita sitä, mitä sanovat. Mutta jos miehelläsi ei ole ollut tapana tällaisilla asioilla uhkailla, ja hänen kantansa on noin selkeä (ei esim. edes mitään " on hirveän vaikea nähdä enää mahdollisuuksia jatkaa" , vaan nimenomaan " En halua yrittää" ),niin kyllähän se peli on sitten aika selvä.



Olen tosi pahoillani puolestasi, mutta jos toinen suoraan sanoo, ettei enää rakasta, eikä edes halua enää yrittää palauttaa tunteita tai jatkaa suhteessa, niin mitä siinä enää on tehtävissä? Sinulla on nyt tosi vaikeat ja haastavat ajat edessä ja suuri elämänmuutos. Surutyö pitää tehdä ja uuden luominen vie aikaa. Mutta joku päivä oikeasti osaat ajatella asiaa tältäkin kantilta: Miksi HALUAISIT ITSE jatkaa parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei sinua enää rakasta?

tai ainakin minä olen puhunut ja puhunut ja sain miehen varaamaan ajan perheneuvontaan. En vain saanut hältä mitään reaktiota aiemmin vaikka kuinkakin yksinkertaisia kysymyksiä esitin mitenkään provosoimatta.



Tänään sitten sain vastauksen...



En usko että toisesta naisesta on kyse, työ vain vie miestä mennessään, ylennys ym. Tapellaan aina talousasioista, ollaan niin erilaisia rahankäyttäjiä.



Ottaa vain päähän, koska meillä on takana stressaava vuosi, en ala niitä tässä vuodattaa ja kuulemma viime kesänä rakkaus kuoli pois, pahimman stressin keskellä, nyt vaan on stressi helpottanut ja pohdin vaan voiko myös tuo miehen rakastamattomuus kadota kun stressi väheni, jos vain antaisi aikaa.

Hänellä on esimerkkejä pilvin pimein lähipiirissä miten reagoidaan kun vaikeaa tulee (erotaan.)



Ei muuten mutta lasten parasta (pienin alle vuoden) tässä koitan miettiä ja sitä että miten saan miehen sille saman kannalle.



Aikamoinen käänne. Kuukausi sitten vielä odotin onnessani koska alamme yrittää vielä yhtä lasta mieskin siihen suostui. Samaan aikaan kuitenkin jo mietti eroa. Ei vaan mulle kertonut.



ap.

- ja samalla kunnioituksesi miehesi silmissä - välttämällä kerjäämistä tms. Se on mielestäni myös ainoa tapa, jolla joskus voitte olla yhdessä.. Mahdollisimman tyynesti ja aikuismaisesti alat suunnitella lähtöä, kuitenkin niin, että miehesi ei hetkeksikään unohda, että HÄN on sitä halunnut, yksin.



Luultavasti tulet pärjäämään hienosti, ja kun miehesi tulee katumapäälle, sinua ei enää kiinnosta ottaa häntä takaisin. Näin on käynyt lukemattomille naisille..

lasten parasta se että vanhemmat tai ainakaan toinen vanhemmista ei rakasta toista? Miten he oppii osoittamaan tunteensa jos eivät näe sitä?



Mä en ymmärrä tota lasten takia ja lasten parhaaksi... perustele mulle miten lasten kannalta on parasta se että ovat tunne kylmässä kodissa?

En taida osata perustella sitä miten tunnekylmässä kodissa on parempi kuin erota. Miehen perheessa " harrastavat" eroja (kaikilla vähintään toinen liitto menossa), mulla taas on esimerkkejä vain juuri näistä tunnekylmistä liitoista joissa ei puhuta ja pussata. Ehkä siksikin voisin kuvitella itsekin sellaisessa jatkavani.



Mulla itelläni itseasiassa on ollut aina peräti kyyninen suhtautuminen rakkauteen. En oikein usko edes siihen. Ja jos totta puhutaan, niin olen epäillyt itse omia sanojanikin kun olen sanonut miestä rakastavani. Mutta tää on ollut mun lähin kokemukseni rakkaudesta. Myönnän, samaa vikaa kummassakin.



Ymmärrän tuon " uusi mahdollisuus" ajatuksen mutta mitään upeaa prinssi uljasta en todellakaan kuvittele itelleni löytäväni koskaan. Lopun ikää yksinhuoltaja, ei oikein houkuttaisi ihan siksi tästä ekasta puheesta siihen eroon.

Vierailija:

lasten parasta se että vanhemmat tai ainakaan toinen vanhemmista ei rakasta toista? Miten he oppii osoittamaan tunteensa jos eivät näe sitä?

Ja onhan niitä tunteita lasten ja vanhempien välillä ja voi niitä näyttää mielin määrin.

Voiskohan liittosi toimimattomuuteen ja kestämättömyyteen olla nyt isona osasyynä tuo lähtökohtainen uskomattomuutesi rakkauteen? Ihan varmasti et saa tyydyttävää suhdetta, jos et usko sellaisen olevan edes mahdollista. Jos et siis aseta rakkautta liitossa sen lähtökohtaiseksi kriteeriksi.



Itse elin 3,5 vuotta yh:na ja tutustuin sinä aikana muutamaankin erittäin ihanaan ja hienoon mieheen (yhden kanssa seurustelinkin 6 kk)...Lopulta emme kuitenkaan vakiintuneet pariksi, ihan vain sen tietyn tunteen, romanttisen rakkauden, puutteen vuoksi. Meistä tuli sitten ystäviä. 3,5 vuoden sinkkuuden ja yksinhuoltajuuden jälkeen löysin sitten sen miehen, jonka kanssa sekä tunteet roihuavat että suhde ja arki toimii. Nyt ollaan oltu yhdessä 5 vuotta, ja päivääkään ei ole tarvinnut katua. Rakastan miestä kuin hullu puuroa, ja hän mina JA LASTANI (hänen mielestä nykyään meidän lastamme) yhtälailla. Mulle ei ainakaan tullut koskaan edes mieleen, etten löytäisi miestä enää ikinä rinnalleni. Ja itsestäänselvänä kroteerinä parisuhteeseen ryhtymiselle pidin rakastumista ja rakkautta...Minkä helevetin takia sitä muuten parisuhteessa oltaisiin? Tavan vuoksiko?



Ehkä sun ap pitäisi nyt tosiaan pysähtyä miettimään, mitä tavotteita elämälle asetat. Jos olet päättänyt, ettei parisuhde vaadi rakkautta, et varmasti sitä saakaan.

Onko sulla monta lasta?

Ainakaan meidän tapauksessa ei ollut.



Mieheltä vaan loppui rakkaus, tai oikeammin hänen rakkautensa muuttui. Meilläkin tilanteeseen liittyi kovaa stressiä miehen puolella, mutta sen myötä hän oli alkanut miettiä meidän suhdettakin ja tullut siihen tulokseen, etten ole hänen elämänsä nainen. Aivan KAMALAA kuulla tuollainen omalta elämänsä rakkaudelta, mutta toisaalta rehellistä. Miksi hän kuluttaisi mun ja omaa aikaansa, jos jo näkee, ettei tämä tule kestämään?



Mun mielestä asia oli heti selvä, en ryhtynyt ruikuttamaan tai pyytämään toista mahdollisuutta, koska kun rakkaus loppuu sitä ei voi itse pakottaa palaamaan. Siksi ap:n mies mielestäni toimi kamalassa tilanteessa kuitenkin oikein, kertomalla tunteensa. Ethän sinä ap oikeasti haluaisi jatkaa miehen kanssa, joka ei sinua rakasta? Ihan varmasti elämällä on sinulle joku varasuunnittelma ja tulet pärjäämään lapsesi kanssa ihan hyvin, alkushokin jälkeen.



Pidä pää pystyssä ja itsekunnioitus kohdallaan. Yritä säilyttää puhevälit (ts. välitä riitaisaa eroa) lapsesi takia, jotta hän voi jatkaa isäsuhdettaan. Tietenkään heti ei rarvitse kestää nähdä miestä, itse en kestänyt nähdä kun toivoin koko ajan että hän ottaisi mut takaisin mutta ei. Meni sellanen vuoden päivät, ennenkuin pystyin miestä taas näkemään. Nyt erosta on 3 vuotta ja elämäni on ihan mallillaan :-) Kyllä se sunkin elämäs siitä ap.



Tsemppiä!

Tsemppiä!

ap vastaa:Alkuun minulla on ollut uskoa vaikka mihin (10 vuotta tuli täyteen 11 vuotta sitten, naimisissa tänä vuonna tulisi täyteen 7 v).

Ja ehkäpä syy siihen miksi kuvittelen olevani yh lopun ikääni on se, että 1)mulla ei ole lapsuudesta yhtäkään esimerkkiä rakkausavioliitosta, 2)se että uskoin ja yritin siitä huolimatta saada oma avioliittoni sen saralla toimimaan mutta huomata että ketuiksi meni ja 3)nyt sitten saada kuulla tulleensa jätetyksi (henkisesti yksin). Alunperinkin olen ollut pessimisti joka hampaat irvessä yrittää olla optimisti, mutta nämä kokemukset ei oikein kannusta muuhun kuin uskomaan tosiasiat.

Vierailija:

Voiskohan liittosi toimimattomuuteen ja kestämättömyyteen olla nyt isona osasyynä tuo lähtökohtainen uskomattomuutesi rakkauteen? Ihan varmasti et saa tyydyttävää suhdetta, jos et usko sellaisen olevan edes mahdollista. Jos et siis aseta rakkautta liitossa sen lähtökohtaiseksi kriteeriksi.

...Ja itsestäänselvänä kroteerinä parisuhteeseen ryhtymiselle pidin rakastumista ja rakkautta...Minkä helevetin takia sitä muuten parisuhteessa oltaisiin? Tavan vuoksiko?

Kamalaahan se on kuulla tälläsiä päin naamaa. Mutta sitäpä minä juuri pyysin, että kertoisi mulle mitä miettii. Kyllä jo olen varmaan jo pitkään tajunnut alitajuisesti että näin on asiat tolalla mutta kun ei tuo ole puhunut mitään, kohdellut vain kuin ilmaa. Sitä vastaan kapinoin ja metelöin ja edelleen vaan jatkui evvk-linja. Siksipä mulla vissiin onkin ollut nuo " vihaan sua yli kaiken" vaiheet jo ohi ja olen tavallaan helpottunut että nyt on viimein avoimesti kortit pöydällä. Surutyö on lähinnä sana joka tulee mieleen.

Vaadin häntä puhumaan, kun olin varma että hautoo likimain itsaria kun noin välinpitämättämästi kohtelee. Tuo kun tuntee niin tuntee sitten täysillä. Ei tullut pieneen mieleenikään että ei tosiaan tunne mitään. Siksi alkaa varmuus olla että ei tästä homma etene jatkamisen suuntaan ainakaan. Samainen mies ammoin julisti että jättäminen ja pettäminen on sitten ihan liki itsarin paikka ja kun kysyin äsken miten suhtautuu jos erotaan ja löydän toisen miehen, vastaus oli, että " jos sinä siitä onnelliseksi tulet niin olen vain tyytyväinen" .

Samoin tuon itsekunnioituksen olen tapellut itselleni takaisin jo tässä ennen tätä julistusta, kun tuo hälläväliä-asenne kalvoi itsetuntoa. Ja uskon, että elämä kantaa. Vaikkei ehkä just nyt siltä tunnukaan niin jälkikäteen sen näkee.

Ero jos tulee niin en usko tulevan riitaisaa. Siihenhän tarvittaisiin tunteita ja meillähän niitä ei enää ole...

Nyt vaan pitäis taas voittaa oma kotikasvatus ja kasvaa ihmisenä siinä, että kertoo nyt sitten lähisuvulle, jolla mottona on että " hymyillä pittää vaikka syän märkänis" , että kulissit tuli nyt alas rytinällä.

Vierailija:

...Aivan KAMALAA kuulla tuollainen omalta elämänsä rakkaudelta, mutta toisaalta rehellistä. Miksi hän kuluttaisi mun ja omaa aikaansa, jos jo näkee, ettei tämä tule kestämään?

... Ihan varmasti elämällä on sinulle joku varasuunnittelma ja tulet pärjäämään lapsesi kanssa ihan hyvin, alkushokin jälkeen.

Pidä pää pystyssä ja itsekunnioitus kohdallaan. Yritä säilyttää puhevälit (ts. välitä riitaisaa eroa) lapsesi takia, jotta hän voi jatkaa isäsuhdettaan. Tietenkään heti ei rarvitse kestää nähdä miestä, itse en kestänyt nähdä kun toivoin koko ajan että hän ottaisi mut takaisin mutta ei. Meni sellanen vuoden päivät, ennenkuin pystyin miestä taas näkemään. Nyt erosta on 3 vuotta ja elämäni on ihan mallillaan :-) Kyllä se sunkin elämäs siitä ap.

Tsemppiä!

Tsemppiä!

jos ihmisellä on iso kriisi tai paljon stressiä niin se voi todella iskea vasta kun tilanne on ohi ja ilmetä esim masennuksena ja välinpitämättömyytenä. Jos olisin sinä ap niin olisin vaan ja antaisin miehen laittaa paperit sun muut. Jos on tosissaan niin tekee sen jos vaan puhuu niin ei tee mitään. Mies joka itse hoitaa paperityöt on asiasta varma eikä tule kitisemään jälkeenpäin.

Itse olin muutamia vuosia sitten todella masentunut ja kärsin todella pahasta stressistä, kun piti hoitaa opiskelu, työ ja lapset. Tuntui että tukehdun aivan täysin, en voinut sietää miestäni, vaikkei hänessä mitään vikaa ollutkaan. Minua ärsytti kaikki mitä hän teki, en tajunnut mitä olin koskaan hänessä nähnyt. Olin niin ärsyyntynyt kaikkeen, välillä tuntui, että vihaan koko miestä... Jokainen väärä askel/ele niin olin jo turpa rutussa. Ihme, ettei mies jättänyt minua.



En kertonut tätä miehelleni, koska en halunnut erota. Koska en usko, että olemassa ainuttakaan ihmistä, joka ei saa minua tuntemaan noita tunteita. En näe rakkautta asiana, joka joko jatkuu tai loppuu. Rakkauteen liittyy niin paljon. Yhteinen aika, muistot, lapset, arki, hyväksyminen, kaikki... Minusta se, ettei aina tunnu siltä että " rakastan tuota ihmistä yli kaiken" , on normaalia. Ei rakkaus ole mikään asia, joka muuttuu nappia painamalla. Rakkaus on sitä, että jaksaa ja kestää ja hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on myös silloin, kun se tuntuu helvetin vaikealta.



Nyt kun ajattelen, rakastan miestäni enemmän kuin mitään. Meillä on huonot ja hyvät aikamme, mutta me olemme sitoutuneet toisiimme ja tähän suhteeseen mahtuu kaikenlaiset tunteet. Se on rakkautta.



Aikaisemmassa suhteessa minulle kävi samoin kuin ap:lle ja kai siitä viisastuneena etsin miehen, joka tajuaa ettei rakkaus ole pelkkää ilotulitusta ja riidan jälkeistä seksiä. Tsemppiä sinulle ap!