pitkä höpötys miehestä, kunhan kirjoitan, ei tarvi vastata

viisi vuotta yhteistä elämää takana. paljon pahaa, jotain hyvää.

musta tuntuu, että elän " päivän kerrallaan" miehen kanssa.

en jaksa enää puhua sille, tiedän, että se vastaa tavalla, mikä ärsyttää mua. en jaksa enää kertoa, kuinka jotku asiat satuttavat, ei ne mene sen päähän kuitenkaan.

olen aivan kamalan kyllästynyt sen kiukkuiluun, rumaan tapaan puhua, itsekkyyteen.

joitakin tapahtumia menneisyydestämme:

mies retuutti kännispäissään mua pitkin kämppää juuri kun oltiin muutettu yhteen. olin aivan järkyttynyt. en kuitenkaan laittanut suhdetta poikki, olinhan niin rakastunut häneen ja hän oli ollut herra täydellinen. kiinnikäymistä tuolla tavalla ei sen jälkeen ole tapahtunut.

mutta paska se on humalassa. olen huora, ämmä, joku jota pitäis vetää tauluun. mua ällöttää sen tapa puhua mulle ja seuraavana päivänä selvinpäin ollaan niin pahoillaan tai sitten äärettömän kiukkuisia siitä, että taas jaksan ottaa itseeni nuo asiat, kyllä hän tietää, että kännissä on paska, mutta pitäisihän minun tietää, ettei hän niitä tarkoita.

olen huomannut puolen vuoden aikana muutoksen itsessäni.

kun huomaan miehen ärsyyntyvän, siihen ei siis paljoa tarvita, keskustelu vaikka lapsista riittää, niin en enää hiljene vaan jatkan vaan. toisaalta toivon, että kävis päälle kunnolla niin soittaisin poliisit ja ne hakis pois ja saisin itseni vittuun tästä paskasta suhteesta.

vietettiin syksyllä tupareita kotona (jee, jippii, voi sitä onnea uudesta kodista) niin taas tuli riitaa, humalassa kun hän oli.

seuraavana päivänä mulla oli käsivarret mustelmilla ja selästä lähtenyt nahka kun ukkorakas kampitti mut eteisessä. kaverit tulivat sitten väliin ja se loppui siihen. olenko kertonut noista mustelmista kenellekään? en tietenkään. en kehtaa.

kuulostaa varmasti ihan perseeltä kaikkien lukijoiden korviin.

joo, se on semmosta. mies nyt kun on aivan eri ihminen selvinpäin ja siinä on ollut tai on ehkä vieläkin asioita, mitä pidän tärkeänä.

no, jos joku ymmärtää: olen huomannut antavani " anteeksi" asioita, mitä nuorempana en olisi koskaan antanut anteeksi. siis olen jotenkin turtunut tähän paskaan kännissä olevaan mieheen enkä enää niin viitsi aikaani tuhlata asioiden pohtimiseen. paitsi nyt.

ja tästähän tulee pitkä pohdinta nyt.

mulla on päässäni sellainen hassu mattijamervi-mielikuva meistä, vaikkei koskaan nyrkki niin olekaan heilunut.

pelkään vaan, tai en pelkää, odotan, että se tapahtuu, ja odotan sitä

seuraavaa päivää, kun mies tajuaa selvinpäin mitä on tehnyt.

hänellä on oivallinen tapa olla miettimättä tekemiään asioita sen kummemmin, tehty mikä tehty, ei voi mitään.

MUTTA EI MEILLÄ NYRKKI SIIS HEILU TÄÄLLÄ,

KALJAA KUN OTTAA NIIN ON TÄYS PASKA JA SILLOIN SUU SOI JA UHKAILLAAN. MUTTA PELKKÄ

U H K A I L U K I N vituttaa niin paljon.

Että tekisi sitten saatana jotain, mitä se nyt yrittää " pelossa kasvattaa" .



Siinä siis nyt yks päällimmäinen asia, mitä yksinäni lauantai-iltana mietin.

Mies kun on baarissa, niin kuin joka kuukausi. Jos ei mene viikonloppuisin ulos, ei tee muuta kuin makaa mykkänä sohvalla.

Ei tee mun kaa mitään, hädin tuskin jaksaa leikkiä lasten kanssa.

Kaikki äänet ärsyttää, mitään ei jaksa tehdä, minnekään ei halua mennä. Minulle siis on aivan sama, onko mies kotona vai ei.

En huomaa sitä itse ollenkaan. Toivoin niin tänäkin aamuna, että herättäisiin kaikki YHDESSÄ. Mutta tuollahan istuin, lasten kanssa yksinäni aamupalalla, niin kuin joka arkipäivä ja niin myös huomenna sunnuntaina. Koska huomenna mies joko nukkuu iltapäivään tai tulee vasta puolita päiviltä kotiin. Sen näkee sitten. Aina yhtä mukava yllätys, jos kotiin ei saavukaan. Kun ystävillä nukkuu. Eikä koskaan vastaa, sillä nukkuu. Ja jos ei nuku, on puhelin kadonnut. Eikä kenelläkään kaverilla ole puhelinta, josta voisi minulle soittaa. Kun ei tule mieleen. Eihän hän nyt ENÄÄ IKINÄ pettäisin minua, hänhän on kaiken luottamuksen arvoinen, kun kotiin seuraavana päivänä on tullut, eikä ole mitään kerrottavaa.

Tuokin on yksi asia, mihin en enää JAKSA reagoida. Vielä kesä meni itkiessä, että miksi teet noin pahaa mulle. En nimittäin koskaan nukkunut kun hän ei kotiin tullut. Istuin puhelin kädessä ja soitin ja soitin, mutta eihän se vastannut. Aina oli menossa, olihan kesä.

Minä itkin ja selitin, miten pahalta se tuntuu, ja aina tuli uusi viikonloppu, jolloin asiat taas meni " näin" . Kun ei sille voi mitään, jos sammuu johonkin.

No sitten tyhmiä sen tempauksia: sain jouluna ison valkokultaisen sormuksen. Tiesin, että oli maksanut ihan hirveästi ja että yrittää hyvittää. Mutta kun olen niin kyllästynyt siihenkin, että PASKAT TEOT HYVITETÄÄN TEKEMÄLLÄ SEURAAVALLA MAHDOLLISELLA KERRALLA TOISIN, EI TAVARALLA. Ei yks rimpula auta minua unohtamaan kaikkia niitä kertoja, kun ollaan oltu paskoja.



ARKI: Varmaankin siitä on kaksi vuotta, kun meillä on ollut asiat hyvin. Että arki on tuntunut mielekkäältä sen kanssa, ei piinalliselta puurtamiselta, asioiden lykkäämiseltä ja unohtamiselta.

Eroa on heilutultu, mies enemmän, minä vielä puoli vuotta sitten panin aina kovasti vastaan, että voi ei, älä nyt kulta, meillähän on niin paljon kaikkea hyvää.

Onko? Mitä hyvää siinä on, etten ole onnellinen. En tiedä, olenko koskaan ollut. Tai varmasti olen ollut, mutta kaikki tapahtuneet asiat... Olenko vasta nyt huomannut, millainen minun mies oikeasti on? Ja en voi sietää sitä. Miksi olen pitänyt kynsin hampain kiinni?

Voiko olla mahdollista, että kestää todella pitkään tajuta, miten väärässä on ollut? Kun on ollut esimerkiksi " hyviä naisYSTÄVIÄ" , joille on soiteltu pitkin yötä ja viestitelty, luuri piilossa tyynyn alla, etten huomaa mitään, koska mitään ei ole, mikä pitäisi huomata.

On siis ollut hirveä tunne silloin, kun on tajunnut olevansa jollain lailla kakkonen miehen elämässä. Ja taas, vaikka kaikki on yritetty kääntää kännin piikkiin, niin tietänyt kuitenkin, ettei asiat ole niin.

Nyt tekisin toisin, antaisin jatkaa ja toivoisin, että löytää sen onnensa sieltä muualta, mutta kunhan saisin nenä pystyssä kävellä niiden ohi. Minua kun ei kertakaikkisesti enää koskaan kuseteta millään lailla.



Onpas sekavaa tekstiä, tuskin tätä kukaan lukee.



MUTTA KUN EN OLE KUUKAUSIIN PYSÄHTYNYT AJATTELEMAAN YHTÄÄN MITÄÄN VAAN PUSKEN SEN PÄIVÄN KERRALLAAN ETEENPÄIN MUTTA KUN EN OLE ONNELLINEN!!!



Hävettää, että olen valinnut tälläisen miehen. Kukaan suvusta ei tiedä, mitä meillä on taustalla ja millaista meillä on. Kun aina voi hymyillä ja puhua letkeistä asioista. Miten sitä voi kertoa, että vävy ei olekaan se ihannemies, jota tyttärelle on toivonut?

Äiti joskus sanoo, että miehillä kestää vain aikaa kasvaa isäksi jne.

En ole hänelle kertonut kuin sen, että mies petti kun odotin lasta.

Äiti vastasi, että NO jos kerran tapahtuu, niin voi yrittää antaa anteeksi, mutta jos tulee tapa, niin ei sitten.

Ja sen kummemmin ei siitä puheltu. Taidettiin puhua remontista, että

saatais meidän koti kauniiksi.



En tiedä, kovin on sekavaa kaikki.

Oikeastaan tuntuu, että ei ole mitään ISOA valittamisen aihetta, mutta

toisaalta taas KAIKKI tuntuu olevan pielessä.

En oikein pidä itsessäni siitä, että puran pahan oloni lapsiin. Huomaan heti sen, että jos ajattelen miestäni, karjaisen seuraavan kerran lapsille ääneen jotain. Me ei varmaankaan vain sovita yhteen.

Luulen, että kummastakaan ei tule yhtään hyvää puolta esille kun yhdessä ollaan.