Miten lapsenne ovat oppineet häviämään peleissä?

Emme siis ole pelatessamme aina antaneet lasten voittaa vaan häviämistä on opetettu ja lapset ovat siihen tottuneetkin suht hyvin.



Ei kuitenkaan ole harvinaista, että jos lapsella on kova kilpailuvietti, että hän ei kovin helposti niitä häviöitä ota vaikka kuinka olisi siihen opetettu.

Urheilussa jne. se on tarpeenkin. Ei sitä pärjäisi, jos ei haluaisi voittaa! Anna lapsen purkaa kiukkunsa ja pettymyksensä, se on normaalia. Asiasta kannattaa kuitenkin keskustella, jos se pilaa koko päivän.

Kuinka monta kertaa itkinkään lapsena hävityn jalkapallopelin tai hiihtokilpailun jälkeen! Edelleenkin saatan nähdä unta jostain tilanteesta jos vaikkapa tuomari kohteli minua mielestäni väärin. Hullua eikö? Näistäkin ajoista kuitenkin jo päälle 15-vuotta aikaa.



Korttipeleissäkin saatan suutahtaa, naurettavaa tiedän! Siksipä olen jättänyt pelaamiset muille, en näköjään kasva tämän asian osalta ikinä. Toki osaan nauraa myös tälle piirteelleni, minkäs sille voi, aina ei voi voittaa.

Siis pelaan tosissani ja voittaakseni.

Sen sijaan nyt aikuisena voitan jo jälkikäteen olla voittajalle kohtelias ja naureskella päälle.

Tunnen kyllä ihmisiä joille pelaaminen on vain ajanvietettä, eivätkä he siihen ihan kauheasti edes keskity. Mutta tosipelaajan on ihan kärsimystä pelata sellaisen kanssa, mitä mieltä siinä sitten enää on jos ei edes yritetä voittaa.

Kun tarpeeksi monta kertaa on hävinnyt (ja myös voittanut) niin reaktiot alkavat lieventyä. Kai häviämiseen tavallaan tottuu, se pettymyksen tunne ei enää tule yllätyksenä.

Olisko vielä muita kommentteja ?



- ap

mutta voihan sitä harjoitella, kunhan joskus saa voittaakkin. Ei siis häviämisiä vain ja ainoastaan siksi että oppii pettymään. Mutta ei saa antaa aina voittaakkaan.