Miksi mä petyn aina näin voimakkaasti?

Aikaisemmin koin, että asia on ihan oikeasti miehen vika. Nykyään sentään tajuan, ettei mies tahallaan loukkaa, vaikka asia loukkaakin minua valtavasti, ja ilman syytä, mutta loukkaa silti. Olen yrittänyt venyttää omaa sietokykyäni. Laitan nykyään aina mieluummin tekstarin kuin soitan. Ja yritän rauhassa odottaa tekstariin vastausta. Usein voinkin odottaa monta tuntia vastausta, etenkin jos asia ei liity mun aikatauluihin tai sellaiseen. Nyt tänään olisin tarvinnut vastauksen heti, sillä se olisi ohjannut tämän päivän tekemisiäni. Sitten kun en vastausta saanut, jäin vain sitä odottamaan pystymättä tekemään yhtään ratkaisua. Nyt tuntuu siltä, että on miehen SYY kun asia A tai B tai C ei edennyt mihinkään.

Varsinkin jos joku läheiseni on aiheuttanut pettymyksen pettämällä lupauksensa tai jättämällä pitämättä sanansa.



Olen alkoholistin lapsi ja pidän tätä luonteessani olevaa " virhettä" lapsuudenkokemusten muokkaaman luonteenpiirteenä. Läheisriippuvaiseksi en ole koskaan itseäni vielä diagnosoinut, mutta en ole myöskään asiaan tarpeeksi perehtynyt, ehkä olenkin?



Jokatapauksessa, jos yhtään lohduttaa, meitä on muitakin joille pettymykset ovat todella valtavia. Ja näin aikuisena inhottaa reagoida kuin lapsi pettymykseensä, usein alan itkeä eikä se helpotu ennenkuin olen itkenyt tarpeeksi. Tästä syystä en uskalla seurustellakaan.. kun tulee riita, olen varma että suhde on nyt sitten ohi. Vaikka normaali riitely on normaalia!



Ehkä munkin pitäs hakea apua. Tsemppiä ap.

Mulla on tosi huono itsetunto. Ja tavallaan olen jäänytkin aina sisarusteni varjoon. Viimeksi tänään ajattelin sitä, miten katkera vielä aikuisenakin olen siitä, että yksi veljeni on saanut tuhansien eurojen arvosta kitaroita, minä en mitään, en edes aikaa. Ehkä haen mieheltäni jotain kompensaatiota siihen.



ap

Vierailija:

Mulla on tosi huono itsetunto. Ja tavallaan olen jäänytkin aina sisarusteni varjoon. Viimeksi tänään ajattelin sitä, miten katkera vielä aikuisenakin olen siitä, että yksi veljeni on saanut tuhansien eurojen arvosta kitaroita, minä en mitään, en edes aikaa. Ehkä haen mieheltäni jotain kompensaatiota siihen.

ap

Vaikka sen asian voi järjellä käsittää, että tuohan kuulostaa ihan loogiselta, niin miten sen saa ujutettua sinne tunne- ja reaktiopuolelle? Miten voin saada kokemuksen kompensoitua tavallaan lopullisesti niin, etten olisi enää riippuvainen niistä lapsuuden pettymys- ja toiseksi jäämisen kokemuksista?



ap

se onnistuu - koska minäkin olen siinä onnistunut.



Minäkin aina nielin pettymystäni, kun mies ei toiminut niin kuin olisin toivonut. Riitelin asiasta viisi ensimmäistä avioliittovuotta. Sitten TIEDOSTIN tämän asian - ja siitä se lähti.



Tiedostamisen jälkeen seuraava askel on hyväksyminen. Aina, kun vihasi nostaa päätään, niin pysähdy: sano itsellesi, että olet pettynyt ja olet vihainen ja ennenkaikkea surullinen siitä, että olet lapsena kokenut sitä ja sitä.



Älä kiellä tunteittasi, vaan yritä löytää se päätunne. Minä väitän, että suurin tunteesi ei ole viha, vaan nimenomaan suru. KOE tämä suru uudelleen ja uudelleen. Huomaat, että aikaa myöten se päästää otettaan. Lopulta olet vapaa.



En tiedä, kauan minulla tähän meni. Vuosia ja vuosia. Ja joka vuosi se oli helpomaa. Tsemppiä ap!

Jotenkin tuohon kuvioon " sopisi" myös mustasukkaisuus?



Minusta tuntuu, että suuret pettymykset lapsuudessa (myöskin alkoholistin lapsi) sitävastoin on kasvattanut pettymyksen sietokykyä. Olen oppinut äkkiä nuolemaan haavaani ja psyykkaan itseni äkkiä eteen päin.

oisko syytä hankkia apua kun viha ottaa noin voimakkaan vallan, varsinkin kuin asia on mitätön??

Sitä ennen en tuntenut pienintäkään mustasukkaisuuden hitustakaan. Noin vuosi sitten sain kauhean mustasukkaisuusepisodin aikaiseksi, siitä on toivuttu eikä se tunne enää yhtä voimakkaasti ole läsnä.



ap

lapsuuden aikaisia velkoja, joihin hän ei ole osallinen. Ja että olen tosi vihainen/surullinen mitä jouduin lapsuudessa kokemaan, mutta tämä on nyt ' toista elämää' ...

Tottahan minä olen jo ehtinyt pyytää anteeksi mieheltäni sitä, että suutuin puhelimessa hänelle. Mutta miten tajuaisin asian ennen kuin edes koen pettymystä/vihaa? Siihen rakoon ei järki usein ehdi, kun olen jo suuttunut.



ap.

Oletko tottunut siihen että ihmiset ympärilläsi pomppivat sinun pillisi mukaan, ovat olemassa sinua varten, olet aina kaiken keskipiste? Olitko lapsuudenkodissasi se perheen prinsessa?

No, entäpä joku muu jolle laitat viestin, ja se ei vastaa, miten sitten käy.

Koska mua vituttaa ihan hirvästi yksi kaveri joka tekee niin että seuraavana päivänä vastaa ja sillä on aina selitys miksi ei samana päivänä vastannut, välillä ne selitykset tuntuu keksityiltä

Sisarusparven vanhin, joka aina joutui antamaan tilaa pienemmille. Tämän hetken elämä pyörii sen ympärillä, mikä on käytännössä mahdollista ja mikä ei. Tehdään töitä, opiskellaan, hoidetaan lapsia ja lasketaan pennin päälle joka juttu. Siitä on prinsessaleikit ja pompottelu kaukana.

pelkäätkö vastuun ottamista?



Kuin luin tekstisi, niin minusta tuntuu, että et halua kantaa vastuuta itse, vaan haluat sysätä sen jonkun muun niskoille. Tässä tapauksessa miehesi niskoille. En minä, mutta toi toinen...

Onko tämä tyypillistä, miten toimit?



Minusta on tosi hyvä, että ymmärrät itse ongelmasi. Jotta jostain voi parantua, pitää ongelma ensin tiedostaa. Kyllä se tästä lähtee!

Onko sulla joku tarev elää hänen kanssaan symbioosissa? Kauanko olette olleet yhdessä?

ja se nyt näkyy tuollaisena reagointina miehesi suhteen? Että tavallaan tulee se lapsuuden pelko siitä että äitisi/miehesi ei välitä/syrjäyttää tarpeesi/et saa haluamaasi huomiota.