onko kukaan kyennyt jatkamaan ja onnistunut pettämisen jälkeen?

tai ehkä voi onnistua kuukausia, jopa vuosia, mutta siellä taustana on jatkuvasti epäluulo, pelko. Mikään ei ikinä voi olla ihan samaa ku ennen pettämistä. Vaikka voihan sitä kuvitella että on, aluksi ainakin. Sit yksi päivä vaan herää (voi olla 4kk:n päästä tai 4n vuoden päästä) ja toteaa että ei ole enää sitä perusta mihin rakentaa suhdetta, silloin on se päivä tullut kun päättää lähteä. Siitä alkaa ensin alamäki (tai sit sen on jo kokenut) ja sit vasta ylämäki ja huomaa miten hyvin voi kun päätti erota.

komppaan kakkosta.



En vaan haluais lähteä suhteesta eli luovuttaa kun niin paljon on hyvääkin meillä, kovasti yritän oppia elämään tän kanssa...Ja parempaan on selkeesti menty, enää en ihan päivittäin ajattele sitä asiaa edes...Mutta silti joudun myöntämään että komppaan kakkosta :(

Se asia puitiin läpi niin moneen kertaan, ettei varmasti mitään jäänyt mielen päälle, kummallekaan.

En todellakaan koe, että meillä se millään tavalla olisi kompastuskivenä nyt, päinvastoin jotenkin tuntuu, että sekin oli koettava, eikä se ainakaan erottanut.

Mutta puhuttava se on läpi, niin kauan kuin se vaan vaivaa.

kuinka kauan meni että sait puhuttua tarpeeksi eli asia oli " ok" ?



Minä olen siis nyt kuukautta vaille 3v tiennyt pettämisestä joka tapahtui muutamaa viikkoa aiemmin silloin,



ja edelleen vaan on niin perkeleen vaikeaa ja kun siitä aletaan puhua niin tulee pian ilmiriita ja ahdistus ja epätoivo, paremmin menee kun ei puhuta siitä, mutta kun monta kuukautta pitää ajatukset sisällään, on jotenkin pakko ottaa se taas puheeksi ja sitten se syventää sitä tuskaani vaan kun uudestaan ja uudestaan revitään sitä auki...

Yhdessä olemme olleet yli 18 vuotta, pettämisestä jo yli 10 vuotta. Minä, nainen petin.

Molemmilla vahva halu jatkaa silti yhdessä. Vaatii tahtoa ja anteeksiantoa. Vanhoja ei saa muistella ja vetää joka riidassa esiin.

4/6

Meillä minä olin se, joka petti. Olimme seurustelleet vuoden ja menin sitten leikkimään tulella ilman mitään hyvää syytä ja useamman kerran.



En olisi luultavasti jäänyt koskaan kiinni, mutta minä itse halusin tunnustaa. Tajusin oman typeryyteni ja halusin todellakin jatkaa mieheni kanssa. Koin, että jos en olisi rehellinen niin suhteellamme ei olisi sitäkään vähää toivoa. Niinpa siis kerroin ja toivoin parasta.



Mies oli tietenkin loukkaantunut ja vihainen, mutta antoi lopulta anteeksi. Käsittelimme asian ja pari vuotta vierähti niin emme enää asiasta puhuneet. Kumpikin varmasti muistamme mitä tapahtui, mutta emme muistele sitä eikä mieheni ole vihainen. Olen ansainnut hänen luottamuksensa uudestaan enkä enää ikinä tekisi mitään yhtä typerää.



Me ainakin selvisimme pettämisestä ja voin rehellisesti sanoa, että me olemme nyt 10 vuotta myöhemminkin onnellisia päätöksestämme jatkaa. Minä rakastan miestäni ja tiedän, että hän rakastaa minua. Kun saimme suhteen taas raiteilleen niin perustimme myös perheen ja nyt meillä on kaksi ihanaa lasta.



Täytyy kuitenkin myöntää, että tilanteemme ei ole verrattavissa muihin. En tiedä mitä tekisin jonkun muun kengissä. Olen myös varma, että suhde päättyisi siihen, jos jompi kumpi pettäisi tässä vaiheessa suhdetta, mutta siihen en edes usko. Meidän suhteemme nimittäin muuttui hyvin rehelliseksi ja avoimeksi sen jälkeen, kun tempustani toivuimme ja enkä usko, että enää haluaisimme hyvää suhdetta testata tahallisesti.

Tämä tulee kuulostamaan erittäin typerältä, mutta minä olen kiitollinen, ettei mies koskaan myöntänyt pettämistä. Se jätti aukon positiiviselle epäilykselle ja luottamuksella ja antoi mahdollisuuden jatkaa eteenpäin. En olisi koskaan uskonut, että sanoisin näin, koska olen kaikessa aina ollut niitä ihmisiä, joiden mielestä asiat pitää kaivaa läpi pohjamutia myöten, ennenkuin voidaan jatkaa eteenpäin, antaa anteeksi ja unohtaa - mutta ei tämä - ei tässä asiassa.

Aivan aluksi otin ja lähdin. Viskasin miehen menemään tyylillä, " saatana minua ei petetä!" - otin ja lähdin, vuoden vanha lapsi kainalossa. Mies kuitenkin aina vannoi, ettei ole pettänyt ja jaksoi odottaa. Aluksi en halunnut nähdä miestä lainkaan ja joka kerta kun hänet oli pakko nähdä (lapsen vuoksi) nousi mieleeni vain raivo ja uskomaton viha miestä kohtaan ja se näkyi ja kuului. Mutta mies oli ja pysyi. Odotti, kärsivällisesti. Vannoi rakkautta ja viattomuutta, tai oli vannomatta, mutta oli kuitenkin vain siinä. Odottaen minua, ottamatta ketään muuta, edes varalle.

Meni kuukausia - aluksi viha laantui ja tilalle tuli suru. Sitten aloin epäilemään itseäni, epäilemään varmuutta siitä, että mieheni on pettänyt. Ja sitten hitaasti - ne lyhyet hetket miehen kanssa toivat hyvän mielen ja huomasin, että kun en ollut hänen kanssaan, en ollut onnellinen... Palasimme yhteen noin 1½v kuluttua ja olemme olleet yhdessä siitä lähtien (vajaa 10 vuotta), erittäin onnellisina. Joka päivä olen onnellinen siitä, että palasin mieheni luokse takaisin, koska lasten lisäksi hän on se, joka tekee elämästäni elämisen arvoisen.

En tiedä pettikö mieheni minua - faktat puhuvat sen puolesta, että petti, mutta kun hän ei myönnä, on tilaa epäilykselle ja luottamukselle. Emme enää puhu asiasta, enkä pitkään aikaan ole miettinyt asiaa. Tuli kuitenkin mieleen kun näin tämän viestiketjun...