Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, joiden mielenterveys ehkä lopullisesti mennyt?
05.12.2007 |
Olen vasta 23-vuotias nainen. Elin perheessä, jossa isällä oli 2-suuntainen mielialahäiriö ja alkoholiongelma. Meillä käytettiin myös väkivaltaa. Pari vuotta sitten sairastuin vakavasti ihan somaattisesti, mutta sairastuminen hoidettiin. Tämän jälkeen alkoi vahva masennus ja ahdistus. Diagnoosi oli pitkäaikainen masennus ja ahdistus. Sain lääkkeet ja pääsin terapiaan. Lopetin lääkkeet n. kuukausi sitten. Nyt oireet alkaa hiipiä takaisin :(. Taas tuntuu, etten jaksa selvitä arjesta, kaikki tuntuu ylivoimaiselta ja jään pois kaikesta mahdollisesta työ ym. jutuista, nukun liian pitkiä yöunia ja ajatukset kiertää negatiivista kehää, välillä olen taas miettinyt, että eiköhän olisi helpompi vain lopettaa elämä oman käden kautta, sillä en näköjään ole normaali vaikka voissa paistaisi.
Kyllästyttää herätä joka aamu siihen, että kaikki tuntuu merkityksettömältä, en nauti mistään ja päivä tuntuu taistelulta, esim. tiskaus tai laskun maksaminenkin tuntuu erävoitolta. Onkohan koko loppuelämäni tällaista? Pelkään, että sairastun vakavammin esim. samaan sairauteen kuin isäni. En jaksa hoitaa ihmissuhteita, enkä syödä terveellisesti tai liikkua. Mieheni ei ymmärrä minua eikä tue.
Olisi mukava kuulla muiden kokemuksia masennussairauksista ym.. miten olette selvinneet?
Kommentit (19)
Kohta 10 -vuotta virallisesti " pöpi" . eli masennus/ahdistuneisuus/paniikkihäiriö/pakko-oireet/ihmiskammo...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt on 7 vuotta takana lääkitystä ja siihen aikaan mahtuu terapiaa ja niin ylä ja alamäkiäkin. Pohjalla 20 vuotta kestänyt masennus. Vasta nyt viimeisenä vuotena on lääkitys alkanut purra ja elämä on ihan ok. Jaksan opiskella, kun ammattiahan minulla ei vielä ole sattuneesta syystä ole, sekä nauraa!
Olisikohan ihan tyhmä ajatus? Minusta se tuntuisi helpottavalta, lääkkeiden turvin jaksan selvitä arjesta ja olen iloinen ja energinen. Nyt se kaikki alkaa hävitä ja alan muistuttaa tyhjää kuorta, joka olin silloin masentuneena. Se tunne on kamala, kun tuntuu, ettei sisällä ole mitään muuta kuin tyhjyyttä ja pahaa oloa.. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän voi siis määrätä lääkkeet takaisin, ja tarvittaessa ohjata terapiaan.
Mulla on itselläni vuosikausia (ehkä lapsuudesta saakka) jatkunutta masennusta ja ahdistusta, ja nyt aikuisena diagnosoitu persoonallisuushäiriö. On ollut parempia aikoja ja tosi pahoja aikoja. Olen tavannut psykiatreja, ollut niin osastohoidossa kuin avohoidossakin, käynyt kahdenlaisessa terapiassa (psykoanalyyttinen kesken tällä hetkellä), syönyt monenlaisia lääkkeitä... Alkaa tosiaan tuntua, että ei musta koskaan tule mieleltäni tervettä. En siihen oikeastaan enää edes tavoittele. Toivoa sen sijaan on siihen, että tänkin asian kanssa oppii elämään mahdollisimman hyvin ja siitä huolimatta voisi elää " hyvää" elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut ihan normaali perhe ja lapsuus (ok, isäni oli hieman väkivaltainen ja siskollani oli anoreksia/bulimia). Koulussa minua kiusattiin ala-asteelta yläasteelle.
Takana on vaikeita masennusjaksoja, itsemurhayrityksiä ja osastohoitoa sekä nyt avohoitoa. Minulla on diagnosoitu osastohoidon aikana kaksisuuntainen, tyyppi 2.
Kaksisuuntaisen diagnoosi ei kuitenkaan ole mikään tuomio. Tai sinänsä, se leimaa koko elämän ajan, mikä minua vituttaa äärettömästi, mutta tarkoitan sitä että se ei tarkoita että olet loppuelämäsi huonossa kunnossa. Minä olen ollut nyt olosuhteiden pakosta ilman lääkkeitä useampia kuukausia, ja olen itse asiassa paremmassa kunnossa kuin, no, en muista koska viimeksi olisin ollut näin hyvässä ja tasapainoisessa kunnossa. Arki sujuu ongelmitta, ja kovasti tahtoisin takaisin töihin, jonne minua juuri nyt ei kuitenkaan päästetä varmuuden vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinänsä olen aina tullut juttuun ihan ok työpaikan ihmisten kanssa ja nauttinut itse työtehtävistä. Ongelmat ovat tulleet aivan olemattomasta stressinsietokyvystä ja pahoista ahdistusongelmista. Parin kuukauden jälkeen hyvin alkaneet työkaverisuhteetkin ovat alkaneet ahdistaa ja on tullut mieletön tarve vetäytyä, ja samoin myös mielenkiintoiselta tuntuneet työt alkaneet tuntua puuduttavan tylsiltä ja turhauttavilta. Olen sitten päätynyt lopettamaan kaikki työsuhteeni aika impulsiivisesti... Nyt olen ollut jo useamman vuoden kotona.
14
Missään nimessä ei saa ominpäin lopettaa lääkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tuntuu, ettei mulla ole koskaan ollutkaan mitään mielenterveyttä. Olen roikkuntu yliopistossa kymmenen vuotta valmistumatta ja olisi ihanaa jos ei tarvitsisi tuntea siitä kamalaa syyllisyyttä vaan voisi myöntää, että se johtuu sairaudesta.
Vierailija:
Sinänsä olen aina tullut juttuun ihan ok työpaikan ihmisten kanssa ja nauttinut itse työtehtävistä. Ongelmat ovat tulleet aivan olemattomasta stressinsietokyvystä ja pahoista ahdistusongelmista. Parin kuukauden jälkeen hyvin alkaneet työkaverisuhteetkin ovat alkaneet ahdistaa ja on tullut mieletön tarve vetäytyä, ja samoin myös mielenkiintoiselta tuntuneet työt alkaneet tuntua puuduttavan tylsiltä ja turhauttavilta. Olen sitten päätynyt lopettamaan kaikki työsuhteeni aika impulsiivisesti... Nyt olen ollut jo useamman vuoden kotona.
14
Sillä erotuksella, ettei mua ole työkaverit tai työtehtävät ahdistaneet, vaan se kauhu sitä päivää kohtaan kun huomataan miten surkea oikesasti olen. Olen siis tavallaan irtisanonut itseni ennenkuin mut irtisanotaan. Ja ilman syytä sikäli, ettei työnantajalla ole ollut valittamista, ainakaan sellaista joka olis kantautunut mun korviin. Mutta se järjetön ahdistus... Mulla pisin jakso 6 kk.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tuntenut itseni yksinäiseksi, masentuneeksi ja erilaiseksi AINA. Alle 8 v muistan olleeni onnellinen kavereitten kanssa, sen jälkeen syrjäydyin. Kotona minua ei koskaan ole ymmärretty. Ja kuitenkin minulla on " hyvä koti" - alkoholiton, vähäriitainen, huolehtivainen... mutta ei minusta itsestäni välittävä, vaan suorituksistani.
Töihin en ole koskaan uskaltanut mennä. Ekat 10 vuotta menivät yliopistossa, sitten onnistuin saamaan miehen joka on elättänyt minut lapsien varjolla jo 10 vuotta. Nyt lapset ovat kuitenkin jo niin isoja että tunnen olevani tyhjän päällä ja kauhuissani ajatuksesta että pitäisi mennä töihin.
kovin hyvä äitikään en ole koskaan ollut. Enimmäkseen olen maannut sohvalla tai istunut tietsikalla. Lapset hoitavat toisensa, ruokansa ja siivoamiset. Mutta mitään hoitoa en ole koskaan halunnut, koska haluan säilyttää itsenäisyyteni, enkä joutua kenenkään holhottavaksi. Vihaan ajatustakin että jokun kontrolloisi minua, edes lääkkeillä. joskus olen käyttänyt mäkikuismaa tasoittamaan pahoja raivareita, koska niihin ei tarvita reseptiä.
Mitään iloa elämässä ei ole...
Minäkään en olisi muuta lapsena pyytänyt äidiltäni kuin sen, että olisi hankkinut lääkkeet. Eihän se sitä tehnyt ja pilasi sitten koko perheen mielenterveyden. Vaikka susta tuntuu normaalilta niin muista sinä et ole!
Lukuunottamatta ihan nyt suljetulla psykiatrisella osastolla olemista, ja silloinhan sille on tarkoituksensakin. Eikä osastolle tosiaankaan hevillä ihmistä pakoteta, jos vain suinkin on mahdollisuus avohoitoon - eihän sinne tunnu pääsevän iso osa osastohoitoa tarvitsevistakaan.
Mutta siis osaston ulkopuolella kukaan ei pakota eikä holhoa. Itselläni ainakin on aina ollut vahvasti se tunne, että minä olen se keskeinen henkilö, joka mun asioistani loppujen lopuksi päättää.
14
Miten diagnosointi tapahtui, minkälainen prosessi oli?
Menikö ensimmäisellä kerralla oikein?
Hei te joilla on diagoisoitu joku mielenterveyden häiriö
Miten diagnosointi tapahtui, minkälainen prosessi oli?
Menikö ensimmäisellä kerralla oikein?
Kävin peruslääkärillä ja keskusteluavussa yms. ja sain lääkkeitäkin ilman sen kummempaa diagnoosia. Hoidettiin oireita - masennusta ja unettomuutta - eikä kellään tuntunut olevan mitään tarvetta diagnosoida mua. Kun menin pahempaan kuntoon ja jouduin kerran ensiapuun, sain sitä kautta lähetteen psykiatriseen arviointiin. Tapasin psykiatrin useampaan kertaan, ennen kuin sain diagnoosin. En osaa arvioida itse, onko se nyt oikein vai ei.
Alue: Aihe vapaa
adriana85@suomi24.fi