sairastuin kroonisesti vaikeahkoon kiputautiin

Välillä on parempia aikoja ja välillä todellakin tarvii miehen tukea, että selviää eteenpäin. Miehestäsi ei selvästikään ole sinulle tällä hetkellä mitään apua. Kokeile puhua hänen kanssaan asiasta ja kerro mitä sinä toivoisit häneltä. Sitten ainakin tiedät onko hän se ketä vierelläsi tarvitset.



Paljon voimia ja positiivista mieltä sinulle.



t:reumapotilas (nyt parempi aika)

Ehkä miehesi ei tarkoittanut kommentillaan eroa sinusta, mutta haluaa muutoksen tilanteeseen. Pystyykö siihen keksimään jotakin? HEräileekö miehesi myös, kun sinä heräät yöllä? Auttaisiko siihen erilliset sängyt, että edes toinen saisi nukkua?



Olethan muistanut kysyä, mitä miehellesi kuuluu ja kuinka hänellä menee? Voi olla, että hän kokee koko tilanteen vain sinun sairautenasi, jos se on vallannut ison osan elämästä.



Toivottavasti tilanne helpottuu. Kannattaa yrittää miettiä kaikkia hullunkin tuntuisia mahdollisuuksi, jos ne vaikka helpottaisivat elämää.

Itsellänikin on ollut kaikenlaisia vaikeuksia terveyteni kanssa jo vuosien ajan mutta aina sitä vain pitää jaksaa eteenpäin! Mutta se että on jatkuvasti kipuja syö kyllä ihmistä ja paljon. Ei sellaista voi edes kuvitella.... Onko mitään vaihtoehtohoitoja, lääkityksiä jotka auttaisivat edes joksikin ajoiksi? Lääkkeissä ei kannata pihistellä!!!

kipulääkistys saadaan kuntoon ennen pitkää.



Ahdistus ja masennus on ymmärrettävää, mutta sinun pitää taistella niitä vastaan, koska on totta, että ne pilaavat sinun elämäsi vielä kipuakin tehokkaammin. Yritä nauttia kynsin hampain jokaisesta hetkestä josta vain pystyt. Edes vähän. Ja suurentele niitä vähiä sitten niin paljon kuin pystyt. Kipusairauksissa on se ikävä puoli, että kipu aiheuttaa ahdistusta ja ahdistus lisää kipuja - katkaise kierre jos suinkin pystyt. Ja puhu lääkärille, heidän tahtävänsä on hankkia sinulle lisää ja parempia kipulääkkeitä!



Miehesi ei todennäköisesti tarkoita sitä, etteikö rakastaisi sinua aivan ehdoittakin, sellaisena kuin olet, myös vaikeina aikoina. Mutta tottakai sinun kipujesi ja jatkuvan itkusi näkeminen ON vaikeata hänellekin, varsinkin jos mikään mitä hän tekee, ei tunnu auttavan. On totta, ettette te voi loppuelämäänne elää niin. Et sinä eikä hän. Että te voisitte elää yhdessä, sinun on yritettävä antaa hänen tuntea voivansa auttaa jotenkin - ei tietenkään siihen kipuun, jos siihen ei auta mikään, mutta - edes henkisesti. Anna hänen nähdä, että sinua ahdistaa ja itsekttää vähemmän hänen ansiostaan, että hän voi tarjota sinulle jotain nautintoa elämässä.

Entäpä jos sanoisit miehellesi, että kannattele sinä minua vielä kaksi kuukautta; siihen mennessä yritän saada pääni järjestykseen ja hyväksyn sairauteni? En tarkoita että sairauden hyväksyminen olisi helppoa. Mutta joskus joudut sen kuitenkin tekemään, ja ehkäpä se silloin helpottaa oloasi muutenkin ja saat iloisuuttasi taas takaisin!



Ja tehkää todella kaikki mahdolliset " ulkoiset" järjestelyt, erilliset vuoteet tai mikä nyt olisikaan tarpeen.



Anna miehellesi lupaus tai ainakin toivoa siitä, että elämä palaa uomilleen vaikka olosuhteet ovatkin sinun puoleltasi muuttuneet.

yritän parhaani mukaan nyt yrittää paremmin ja olla olematta ahdistunut.



Kiitos kun kuuntelitte ja autoitte.

Äidistäni olen huomannut että jos hänellä on paljon jotain muita huolia ja kiireitä elämässään niin kivutkin ovat selvästi kovempia. Mutta kun pääse esim. mökille ja tekemään sellaisia juttuja joita vielä pystyy niin kivut on helpompi kestää. Aluksi äitini " säästeli" lääkkeitä, ajatteli että ei voi syödä niin paljoa kipulääkkeitä mutta nykyisin ottaa juuri sen verran kuin tarvitsee. Ja pystyy elämään jotenkin normaalia elämää. Yritä saada ajatukset johonkin muuhun kuin siihen kipuun. Tee sellaisia asioita joiden tiedät tuovan hyvän mielen.

dollista, että miehesi teki sinulle palveluksen noin sanoessaan, ja ettei hän todellakaan tarkoittanut sitä tyyliin " en jaksa katsella sinua nyt kun suret sairauttasi" , vaan nimenomaan tyyliin " elämä ei voi jatkua näin" ...Sillä miehesihän on oikeassa. Ei ole mitään järkeä katsella koko loppuelämää toisen masennusta ja ahdistusta. Siinä on sitten kaksi elämää pilalla. Jos olet ollut jo pitkään ahdistunut ja itkuinen ym, ymmärrän tavallaan miestäsi. Tottakai elämässä vastaan tulevia shokkeja ja vaikeuksia saa ja pitääkin surra, ja silloin puolison kuuluu lohduttaa ja kannatella. Lopulta kuitenkin vain ihminen itse voi - ja hänen on jossain vaiheessa pakko - sinnitellä itsensä ylös itsesäälistä ja opetella elämään vaikean asian kanssa. Jos miehesi vain loputtomiin kannattelisi ja lohduttaisi sinua, sinä myös helposti jäisit siihen " lohdutettavan" asemaan, kiinni suruusi ja ahdistukseesi. Parisuhteesi perustuisi epätasapainoon ja riippuvuuteen sinun puoleltasi, ja lisäksi olisitte molemmat ahdistuneita. Siinä ei todellakaan ole mitään järkeä.



Ehkä miehesi tarkoitti sitä, että on tullut aika alkaa irtautua surusta ja kohdata tosiasiat: tilanne on nyt tämä, sinä olet sairas. Sinun pitää nyt miettiä, miten voit saada parhaan mahdollisen elämän sairautesi kanssa? Ja siihen kuuluu varmasti parisuhde, jossa sinä et ole vain joku kannettava ja lohdutettava nyytti, vaan itsenäinen ja tasa-arvoinen yksilö. Elämästä voi nauttia vaikeiden asioiden kanssakin. Ainakin pitää yrittää. En minäkään loputtomiin jaksaisi parisuhdetta marttyyrin kanssa. Vaikka kuinka toista rakastaisi, ei voi antaa toisen vetää itseäänkin lopun elämää kestävään ahdistukseen! Ja kukaan ei voi toista loputtomiin lohduttaa. Jossain vaiheessa sinun täytyy ottaa voimasi takaisin itseesi!

ap tässä siis...olen lasten kotiäiti ja illat opiskelen. Tuloja minulla ei juurikaan ole eikä varaa esim. ostella kivoja juttuja. Olisi ihanaa käydä mökillä tai ulkomailla rentoutumassa välillä. Mutta mökkiä meillä ei ole ja mieheni ei halua käyttää yhteisiä säästöjämme matkusteluun.



Yritän nyt tehdä pieniä asioita, jotka tekisivät elämästä elämisen arvoista. Mutta kaikki tuntuu jotenkin merkityksettömältä eikä minusta edes tunnu, että kukaan rakastaa minua. Ihan kuin luhistuisin sisäänpäin.

Minua kyllä tarvitaan, mutta en koe, että kukaan rakastaa minua. Edes omat vanhempani, mieheni tai ystäväni.

Oikeasti en haluaisi enkä jaksaisi enää elää. Mutta on pakko.

Miehelläni on varmasti todella raskasta.



Hoidan kuitenkin yhä kotityöni ja lapset, joten ne on varmaankin hoidossa. Enkä minä oikein tiedä, miksi olen niin ahdistunut. Se vain painaa päälle koko ajan (kuulemma krooninen kipu voi aiheuttaa aivoissa pysyviä seratoniini-tason muutoksia, jotka aiheuttavat ahdistusta ja masennusta. Lisäksi tietysti kauhea univelka, joka vähentää seratoniinia entisestään.)



yritän paremmin ja enemmän.

Mutta mitä, en tiedä? Toisaalta ymmärrän miestäsi mutta toisaalta taas en....

Minulla on reuma ja kärsin jatkuvasti kivuista. Onneksi on olemassa hyviä kipulääkkeitä, jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi sairaudesta huolimatta.

kyseessä on hermokipu, johon kipulääkitys ei auta. opiaatit kuulemma auttaisivat, mutta niihin jää koukkuun.

minusta olisi kovin raskasta aloittaa opiaatit ja olla opiaatti-riippuvainen...minusta äitiys ja opiaatti-riippuvuus eivät oikein kuulosta idylliseltä.



yritän nyt vaihtoehtoisia reittejä saada itselleni apua.

Itse olen myös kroonisesti sairas ihminen. Minulla ei varmasti ole sellaista päivää kun mihinkään ei särkisi. Tai ehkä niitä päiviä on muutama kuukaudessa. Jäin miettimään kertomustasi. Minulla itselläni on perhe ja 2 lasta. Tottakai sairauteni vaikuttaa jollain tavalla perheeseeni, mutta sen olen jo ajat sitten päättänyt etten rupea miksikään ruikuttajaksi. Yritän joka päivä nähdä asiat positiivisessa valossa tilanteestani huolimatta. En valita miehelleni koko ajan kohtaloani, eihän se hänen syy ole.

Oletko miettinyt et voisit muuttaa asennettasi. Voisit ajatellla et sinua on kohdannut ikävä tosiasia kun sairastuit kroonisesti. Mutta et anna sen vaikuttaa elämääsi liikaa. Voit silti olla iloinen, positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen. Älä anna sairauden nujertaa sinua. Päätät et lopetat valittamisen miehellesi. Uskon et sillä on suuri vaikutus parisuhteessa. Nyt olet tainnut valita elämässäsi itsesäälin ja sairaan ihmisen roolin. Suosittelen muuttamaan asennettasi.

olet varmaankin oikeassa.



Joskus vain koen kovin raskaaksi sen, että kaikkialla saa teeskennellä, että kaikki on hyvin. Hymyillä ja jaksaa.

Kotona haluaisi olla aito ja normaali, huilata ja itkeä jos tekee mieli. Haluaisi, että joku ottaa syliin ja sanoo, että kyllä tämä tästä helpottaa. Tai että kyllä me yhdessä jaksetaan.



Koen, että on hirveätä, jos minun täytyy läheisimmässä ihmissuhteessanikin olla koko ajan teennäinen, jotta minun kanssani olisi raskasta olla. Haluaisin, että suhteeni perustuisi totuudellisuuteen ja aitouteen. En halua, että kaikki voimani menevät valheellisuuden ja tekopirteyden ylläpitoon.



Mutta yritän vielä enemmän.

Vaan sitä että kaivelet jostakin sisältäsi hyväksynnän sairaudellesi ja sitten pääset olemaan enemmän oma entinen itsesi. EIkä helpoksi sitä väitä kukaan.



Pyydä lääkäriltäsi terapiaa ja pohdi terapeutin kanssa mielialalääkkeeän käyttöä. Saisit ainakin ne serotoniinit korvattua!

Itselläni on myös kauheat kivut, mutta Cipralex ja Tramal auttavat. Kun ei koske, jaksaa paremmin ja on taas hyvällä tuulella. SSRI-lääkkeisiin ei voi jäädä koukkuun ja Tramalillakin se on kivun hoidossa hyvin harvinaista. Tarkoittaako miehesi juuri tätä, että sinun pitäisi edes kokeilla lääkitystä?

mutta ymmärrän tuota miestä. Saattaa olla että lähtisin itsekin jos mies sairastuisi niin että ruikuttaisi aina. No en ole väittänytkään olevani täydellinen mutta olisi kamalaa uhrata oma elämä toisen sairaudelle jos se määrittelisi kaikki muut asiat. Mielestäni sairaat odottavat toisilta liikoja, että muidenkin pitäisi heidän mukanaan painua samaan suohon.

voisin kyllä omien kokemuksieni perusteella kompata 20:ta. Kärsin joku vuosi sitten pahoista kroonistuneista kivuista ja päälle iski tietysti myös masennus. Söin siis Tramalia ja paria muuta kipulääkettä päivittäin ja lisäksi Cipramilia masennukseen. Tramal taitaa kuitenkin olla lievemmästä päästä opiaatteja, mutta totta on että siihen tottuu pitkäaikaisessa käytössä, eli voi olla että annoksia pitää nostaa. Mutta en voi silti väittää että olisin itseni miksikään huumeriippuvaiseksi tuntenut - selväjärkisempi minä olin kipulääkityksen kanssa kuin sitä ilman ;-) Väsytystä tietysti aiheutti, mutta illalla otettuna ei mikään huono juttu, saipahan nukuttuakin. Ja kun kivut sitten vihdoin loppuivat (onnistunut leikkaus) niin en enää ollenkaan tarvinnut tramalia, eli koukkuun siihen ei niin vain jää jos on kyse kivun hoidosta. On eri asia käyttää opiaatteja pahan kivun poistoon kuin pelkän hyvän olon tuomiseen terveelle ihmiselle.



Ja ehdottomasti minun ainakin kannatti aloittaa myös masennuslääkitys, ensimmäisen kahden viikon totutteluhelvetin jälkeen olo ja henkinen jaksaminen parani huomattavasti. En esimerkiksi enää herännyt joka aamu siihen että itkin unissani, päivät alkoivat tuntua vähemmän pitkiltä ja unettomat yötkin vähenivät.



Eli juttele nyt ainakin vielä lääkärisi kanssa lääkkeistä, ja päätä vaikka kokeilla jonkun tietyn (tarpeeksi pitkän) ajan tehokkaampia lääkkeitä jotta näet millaista elämäsi niiden kanssa olisi. Ja jos päätät kokeilun jälkeen että parempi olisi ilman niin en usko että lopettamisen suhteen kannattaa olla huolissaan.