Onko tämä normaalia uhmaa? Tukea kaipaan :o(

Meillä esikoinen vähän pehmeämpi poika, mutta 2 ikävuoden jälkeen kokeili kovasti rajojansa, etenkin noi päiväunet otti koville. Kesti tooosi pitkään, ennen kuin alkoi taas suosiolla taipua unille, eli meillä ainakin kyse oli juurikin tuosta rajojen kokeilusta ja huomionhausta. Onko teillä " puuduttavat" rutiinit ennen unia? Usein helpottaa, kun lapsi tietää ja osaa ennakoida että " aha, nyt syödään, sit mennään pesulle, pisulle, pusulle ja punkkaan. Äiti lukee sadun ja sammuttaa valot, ja minä jään unikaverin kanssa unille" . Meillä jäähyä jouduttiin käyttämään pitkään, alkoi mennä jakeluun vasta, kun mielilelut alkoivat joutua jäähylle saunan lauteille päiväksi - pariksi. Tän vaiheen jälkeen meni päikkärit ja iltaunet hyvin pari vuotta, nyt 4,5 v:na alkaa taas uhma nousta, päiväkotikin meillä vähän stressaa. Ja hei, lapsi ei välttämättä ole mustasukkainen, mutta kaipaa sitä omaa huomiota, jonka saa kätevästi riehumalla (kun aikuisen on pakko lähteä perään ja rauhoittelemaan) - sekin voisi auttaa, jos teitä on kaksi aikuista, ja toinen voisi rauhoittaa nukkumaanmenot ihan kahdenkeskiseksi touhuksi. Meillä muuten kotona ollessa koko perhe on painunut nukkumaan samaan aikaan, eli illalla 9 jälkeen ja elelty sit sillä rytmillä, uhmistakaan ei harmita, kun jää muun perheen touhuista paitsi. - Eikä itekään tarvinnu valitella väsymystä, kotihommia ehtii tehä päiväsaikaankin ja videot on keksitty, jos jonkun leffan haluaa nähä.

potkii, kirkuu, rimpuilee, haluaa ja seuraavaksi ei halua, sänkyvaatteet lentää jne. En minä tiedä mikä siihen auttaa.



Olen yrittänyt a) hillitä itseni, b) pitää kiinni rutiineista (kun mennään nukkumaan, niin myös mennään nukkumaan ja leikit loppuu) ja c) antaa lapselle kuitenkin päätösvaltaa (saa pestä itse hampaat ensin, saa valita yöpuvun, saa vaihtaa iltasatukirjan yhden kerran, yms.)



Joskus auttaa, kun pysyy itse tyynenä eikä lähde ollenkaan mukaan lapsen riehumiseen, on kuin ei huomaisikaan. Joskus auttaa, kun vetääkin yhtäkkiä leikiksi koko homman. Joskus ei auta mikään ja joskus ei edes keksi mitään, mikä voisi auttaa.



Sanovat, että uhmaikä menee joskus ohi. Sitä odotellessa.

Meillä on melko tiukka rutiini ja ennen tätä kaikki onkin mennyt kivasti juuri rutiinin voimin. Illalla ollaan joko ulkona tai sisällä, mutta touhutaan siis kuitenkin. Iltapuuro, pesut ja pusut, pisulla käynti ja petiin. Näin se on ja on ollut mutta nyt vaan ei mene. Ei kertakaikkiaan. Koetan pysyä tyynenä, mutta mun herkästi kuohahtavalla temperamentilla se on todella vaikeaa. Koetan olla aikuinen ja tänään olen siinä onnistunut, mutta joka päivä en siihen pysty kun ppika räkii naamalle, nauraa ja tekee kaikkea peräjälkeen yhä uudelleen.



Olemme antaneet pojalle myös kahdenkeskistä aikaa vanhemman kanssa vuoronperää ja välillä hän on ollut vain meidän molempien kanssa ja vauva hoidossa hetken. Nyt ihan muutamaan viikkoon tähän ei ole ollut mahdollisuutta, joten ehkä täytyy seuraavaksi vähän hemmotella poikaa jos se auttaisi pahimpaan huomionhakuun.



Olisi ihana lukea lisää kommentteja ja tarinoita tosielämästä sillä olen ihan satavarma, että tällä palstalla on paljon uhmisten äitejä. On pakko olla. Kirjoittakaa siis pliis niin saan vähän perspektiiviä tähän hullunmyllyyn.



ap

Meillä yli 2v ei enää suostunut unille (ei uhmannut, eikä kiukutellut, ei vain enää nukahtanut päivällä, vaikka vähän vaikuttikin väsyneeltä) ja nyt meillä on päivisin lepotuokio päiväunien sijasta. Pötkötellään sängyssä ja luetaan tai kuunnella rauhallista musiikkia 30-60 min iltapäivisin.

En tarkoita sitä, että poika sais päättää milloin mennään nukkumaan ja pestäänkö hampaat vai ei, mutta ehkä liekaa vois löysyttää joissain pienemmissä asioissa. Esim. jos ei halua pussata niin ei sitten, tai jos joskus ei halua pyjamanhousuja, niin onko sillä niin suurta väliä.



Mun käsittääkseni uhma on rajojen testaamista ja oman vaikutusvallan hakemista. Olisi tärkeää antaa lapselle liikkumavaraa rajojen sisällä.

Oman lapset ovat jo pikkuisen isompia, mutta tuo vaihe on vielä tuoreena muistissa.



Vanhempien testausta tuo on. Lapsi ei haluaisi hukata elämää nukkumiseen :) Ei oikein voi muuta neuvoa antaa kuin on yritettävä olla kärsivällinen. Tuo vaihe menee ohitse. Onko päivässä muuten riittävästi touhua, jotta lapsi väsyisi? Meillä 3v menee mielellään nukkumaan päiväkodissa, mutta kotona viikonloppuisin on nukahtamisongelmia, kotona kun ei ole niin paljoa touhua. En kehota laittamaan lasta päiväkotiin.



Entäs jos jättäisit päiväunet toisinaan pois? Sitten illalla aikaisemmin nukkumaan. Aamulla ylös johonkin tiettyyn aikaan ja sitten kenties päiväunetkin maistuisivat.

Mutta istun usein vieressä ja rauhoitan pojan. Joskus istun niin kauan että nukahtaa mutta yleensä poistun kun poika on rauhoittunut ja sanoo, että nyt äiti pois. Joudun kyllä menemään takaisin usein sitten käymään.



Poika ei lähde sängystä pois kun on sinne kerran saatu, joten se edes on hyvä. Nyt on huoneessa ollut hiljaista kymmenisen minuuttia, että ehkäpä on nukahtanut... yli tunnin se veikin jos niin on käynyt...



Niin ja noista unista yleensä... Päiväunia poika on kyllä ainakin vielä toistaiseksi tarvinnut, on ihan poikkisekaisin muuten jo neljän aikaan eikä jaksa millään edes seitsemään illalla jollei nuku edes hetkeä. Meno on kahta pahempaa... Olen kyllä ajatellut, että jos tämä ei muuksi muutu niin on pakko kokeilla sitä, että poika valvoo päivän ja hetki vaan rauhoitutaan sämgyssä tms ja katsotaan sitten miten jaksetaan. Kun en yöunillekaan haluaisi laittaa vielä kuudelta :o/.



ap

Vaikka kirjoitin, että rutiini on aika tiukka niin ei se meinaa sitä, etteikö poikaa kuunneltaisi. Tietyt jutut toistuvat päivitttäin (ruokailut, käsienpesut, yms yms) mutta tottakai poikakin saa päättää joistain asioista ja yleensä se onkin ollut kivaa. Hän saa päättää minkä paidan laittaa ja minkä väriset sukat. Ulkoillessa kysyn usein, että mitä kautta mennään puistoon ja poika saa vaellella ja viedä meidät sinne tms... Eli tällaista kaikkea pientä toki saa päättää vaikka isot perustavaa laatua olevat asiat onkin aikuisten päätäntävallassa.



ap

Ulkoilemme yleensä aamupäivisin pari tuntia, mutta ihan joka aamu ei, sillä välilä on kerho ja ihan surkeassa kelissä en viitsi pukea molempia vesisateeseen käymään. Mutta jos ollaan sisällä, leikitään kyllä ja touhutaan joten luulisi väsyvän vaikkei sisäleikki ulkoilulle vedäkään vertoja.



En tiedä, on niin väsy olo kun tulee huudettua ja uhkailtua. Jos kuulisi omat puheensa ja äänenpainonsa ulkopuolelta, kauhistelisi varmaan, että millainen äiti puhuu pojalleen noin. Sydäntä särkee välillä kun kaikki tuntuu olevan niin vaikeaa.



Mutta olen huojentunut kun moni on nyt kertonut tämän vaikuttavan normaalilta. Mä olen lyhyestä pinnastani huolimatta aika sitkeä ja pitkäpiimäinen ihminen, joten vaikka tuiskahdan, en kuitenkin romahda ja anna periksi. Siksipä jaksan kyllä taistella pojan kanssa aikani jos se sitä vaatii. Loputtoman ikäväksi en vaan elämän haluaisi menevän kun ei sellaisessa väännössä ole kellään kivaa...



ap

Itse tajusin juuri tänään, että lapsen nukkumaanmenon vaikeutuminen on suoraan yhteydessä siihen, että ei olla kauheasti ulkoiltu iltapäivisin talviajan tultua. Pitää tänään raahata mukula pihalle vaikka sataisi pieniä mummoja eikä näkisi nenäänsä pidemmälle. Minäkään en usko päiväunien poisjättämiseen, meidän lapsi on ainakin aivan töttöröö ja kiukkuinen koko illan, jos ei nuku päivällä. Nukahtaa kyllä sitten illalla saman tien, mutta ei ole minun mielestä sen arvoista että koko ilta menee ihan hukkaan.

Mutta kanssa miehen kans juuri puhuttiin puhelimessa, että kun hän tulee töistä, lähetään ulos poikien kanssa ja mennään joku metsälenkki tms. Että esikoinen saa väsyttää itsensä ihan kunnolla tuolla pikkupakkasessa. Katsotaan auttaako se...



Myönnän, että elämä on ollut vähän turhan hektistä viime viikkoina, mutta ei se nyt taatusti ainoa syy ole tähän temppuiluun. Mutta ehkä kiireisyys ja hieman vähentynyt ulkoilu tietty yhdistettynä ikäkauteen kuuluvaan tahtoikään on huono ja " tappava" yhdistelmä :o)



ap

Samalla yöunille meno siirtyi tunnilla aikaisemmaksi, mutta ei kuitenkaan herännyt tuntia aikaisemmin aamulla, joten yöunet pitenivät tunnilla. Päiväunien sijaan katseltiin lastenvideoita tai tehtiin jotain muuta rauhallista 1-2 tunnin ajan.



Suosittelen siis, että kokeilet tuota päikkäreiden pois jättämistä. Ja jos sitten nukahtaa esim. sohvalle illemmalla, niin anna nukkua 20-30 minuuttia, jolloin yöunille meno ei häiriinny.

Tuu meille päiväksi, niin pidät lastasi oikein rauhallisuuden esikuvana<3 Toi meidän 3v. kiroilee, hakkaa veljeään, pissaa ja kakkaa vaippaan(muuten housuihin), siis uhmaa KAIKKEA mun läsnäollessa. Nyt teimme miehen kanssa rutiinit uusiksi, jottei minun tarvitsisi tehdä kaikkea. Kerhoihin en lasta edes viitsi viedä.

Meillä on tyttö jo 3,5 vuotias ja toisinaan on meno vieläkin kuvailemasi kaltaista. Harvemmin kuin aiemmin mutta sitäkin voimakkaampia noi " kohtaukset" . Pahinta on kylässä/silloin ku on vieraita, etenkin jos vain aikuisia paikalla. Huomionhakemista ja rajojen etsimistä kaikki, otaksun. Välillä tuntuu ettei mikään auta, ei hyvä eikä paha. Ollaan lähdetty uhkailu/kiristys-linjalle, suosikki nukke on usein vaarassa lähteä roskiin.... Ainoa keino tällä hetkellä mikä tepsii.



Että voimia vaan teille, toisilla se helpottaa aiemmin ja toisilla muuttaa vaan muotoaan. Tuttavaperheen juuri 5-vuotias on välillä ihan mahdoton, paljon pahempi kuin omamme. En tiedä voiko 3,5 vuotiaan touhuja kuitata vaan uhmaiän piikkiin vai olemmeko jotenki mokanneet kasvatuksen kanssa....

Meillä samanikäinen poika. Kuulin eräältä taholta, että etenkin poikalapsilla on sellaista kummallista ylimääräistä energiaa, mitä ei vanhemmat varmaan voi yhtään ymmärtää ja ajattelevat helposti, että se on jotain negatiivista voimaa mitä niillä on. Toisin sanoen lapsi käyttäytyy huonosti, on keskittymishäiriöinen jne...



Itse olen kerännyt lohtua ja toivoa tästä kommentista ja olen jopa huomannut, että sen ymmärtäminen auttaa. Enää ei heti kielletä kun poika riehuu, vaan isi saattaa mennä riehumiseen mukaan ja hassutella pojan kanssa kun sellainen energiapiikki osuu kohdalle. Hetken päästä sit taas jaksetaan olla rauhallisemmin ja poika on iloisempi! Kumma juttu, miten asenne auttaa oikeasti..



Olen myös huomannut, että mitä enemmän tekee numeroa jostain asiasta, sitä pahemmaksi se menee. Näin esimerkiksi päiväunet. Jos äiti hermoilee niiden kanssa, poika vaistoaa sen eikä taatusti nukahda. Olen ottanut asenteen, että olkoot nukkumatta sitten jos ei väsytä, ja näin päiväunista ei tehdä peikkoa vaan asia jota yritetään joka päivä mutta jos ei onnistu niin sitten ei. Meillä muuten nykyään ei enää nukuta päikkäreitä tai jos nukutaan, iltanukahtaminen venyy iltakymmeneen, mut jos poika ei ole päivällä nukkunut, saa hänet nukkumaan jo kahdeksan jälkeen. Kannattaa kokeilla eri vaihtoehtoja, joskus unien pois jättäminen voi olla ratkaisu.



Minä myös sorrun uhkailuun ja olen todennut, että se ei auta mitään. Olen ottanut uhkailun tilalle/rinnalle palkitsemisen hyvästä käytöksestä. Meillä poika saa tarran, jos on mennyt nätisti päiväunille tms. On siinä ja siinä onko vielä liian pieni ymmärtämään tätäkään, sillä tarran saaminen ei tunnu hetkauttavan vielä kauheasti, mutta uskon että kun homma toistuu monet kerrat niin asia alkaa mennä jakeluun. Uhma on vaikeaa vanhemmalle, mutta sitä se on myös lapselle. Pitää vaan oppia elämään sen kanssa, sen on yksi kehitysvaihe ja tärkeä sellainen.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, en todellakaan iloitse siitä, että jonkun muunkin uhmis on hankala. Mutta olen iloinen siitä, että ehkä minä en olekaan epäonnistunut äiti vaan lapseni on oikeasti uhmaiässä ja testaa rajojaan kovasti ja minä vain koetan pysyä perässä!



Tiedän, että lapsemme on päästänyt meidät todella helpolla tähän asti. Nukkunut aina hyvin, ollut iloinen ja sosiaalinen, helppo tapaus, joka on viihtynyt oikeastaan ilman sen kummempia kommervenkkejä. Ehkä siksi olenkin niin ymmälläni ja alan miettiä missä olen mokannut kun nyt on tällaista. Poika nukkuu nyt kuin tukki ja on taas rauhallisen nukkuvana niin suloinen lapsi, levollinen, että minua itkettää tämä vääntäminen.



Äitiys on ollut varmaan ehkä vähän liiankin helppoa minulle kun lapset ovat olleet helppoja, siis kuopuskin on tosi iisi pakkaus. Nyt sitten olen kyllä peukku keskellä kämmentä ja suu auki kun mikään ennen tepsinyt keino ei enää pädekään.



ap

Kyllä tuo jokseenkin normaalilta, joskin aika rajulta, omien rajojen etsimiseltä tuntuu. Oman 2v5kk tytön kanssa jossain määrin samoja asioita. Yritti ruveta lyömään minua iltaisin. Siihen laitoin pisteen heti. Tein tosi tiukkaan sävyyn selväksi, että minua ei lyödä. Toisaalta pienemmistä asioista voidaan neuvotella (mikä unikaveri otetaan tänään jne). Ja säännölliset iltarutiinit on auttanut meillä. Noin tuntia ennen aletaan hiljentämään tahtia. Kerätään lelut, syödään iltapalaa, käydään suihkussa, luetaan iltasatua, pestään hampaat ja sitten nukkumaan.

Olen myös suhtautunut noihin uniin niin, että nukut jos nukuttaa ja jos et nukahda niin tietyn ajan päästä voi nousta sängystä. Mutta olen edellyttänyt sitä, että hetkeksi pitää rauhoittua sinne sänkyyn, jotta voi nousta jos uni ei tule. Ja aina on käynyt niin, että kun poika vaan saa rauhoituttua, uni tulee. Hän saattaa siis riehua ja hihkua/nauraa/melskata tunninkin ja kun menen sanomaan, että ei voi nousta ellei vähän aikaa ole rauhassa, poika nukahtaakin ihan yhtäkkiä ja nukkuu pari tuntia.

Piti vielä jatkaa tuosta palkitsemisesta. Eli meillä ei tarrajuttua vielä ole otettu käyttöön, mutta juuri mietin sitä eilen kun juttelin yhden tutun kanssa jolla se on tytön kanssa käytössä. Heillä homma menee niin, että aina tietystä onnistumisesta saa tarran ja kuudesta tarrasta saa jonkun isomman jutun ja niin edelleen... Olen ajatellut ottaa tämän käyttöön kun tässä saan aikaan sellaisen.



Meilläkin kyllä todella kehutaan hyvästä käytöksestä ja mennään mukaan pojan touhuihin. Välilä riehuukin paljon ja toki annetaan riehua -täytyyhän kotona voida näyttää kaikki tunteet ja pitää hauskaakin. Isänsä kanssa painii välillä niin, että kirkuna vaan kuuluu!



Tuntuu todella hyvälle tämä kirjoittelu ja olen saanut vähän pontta omalle tunnolleni ja jaksan taas tätä touhua. Poikani on kuitenkin niin rakas ja pitkän, piiiiitkän toivomisen tulos ja haluaisin antaa hänelle kuun taivaalta jos voisin.



Itsekin olen kuullut, että pojilla energiaa on vaikka muille jakaa ja itsekin sen tässä toki nähnyt. Välillä vaan on pakko hakea sitä perspektiiviä asiaan jotta tietää, että mihin se raja täytyy vetää, jotta ihan koko elämä ei mene överiksi.



ap