Onko vanhempien tehtava etsia masentuneelle teinille apua ja hoitoa, vai pitaisiko nuoren itse pystya hankkimaan itselleen apua

soittanut useita puheluita kun on tarvinnut apua. Ei aikuinenkaan jaksa hakea apua kun on liian pahaolla!

Avun hankkiminen on aikuisellekin hankalaa saati sitten masentuneen itsensä. Siis systeemi on niin hankala, että täytyy olla terve pystyäkseen viemään asiaa eteenpäin.

Kuka voi edes kysyä tuollaista?!

vanhemilla on vastuu nuoren henkisestä hyvinvoinnista. Eli jos huomaa oman lapsen voivan huonosti, todellakin pitää lähteä hakemaan apua. Nuori ei ehkä halua eikä pysty puhumaan asioista omille vanhemmille, mutta vanhempien pitää tukea lasta ja auttaa hoidon hakemisessa. Omassa lähipiirissä perhe jossa näin ei ole tapahtunut, vaan nuoret on jätetty selviämään yksin. No, seuraukset ovat kyllä sitten nähtävissä nuoressa aikuisuudessa.....:(

Kenelle mahtaa kuuluu alaikäisen terveydestä huolehtiminen??

Kuulemma aikuisten ei pidä puuttua kaikkiin lapsen mielipahoihin ja suruun, ne kun ovat nuoren oma asia. Olin kyllä aika mykistynyt äitini näkemyksestä aikuisen vastuusta, sillä mielestäni edellämainittu välinpitämättömyys voisi täyttää heitteillejätön tunnusmerkit.

Äitini tiesi, että olin ollut kuolemanvaarassa parikin kertaa asian tiimoilta - eikö sekin jo viittaa huolestuttavaan tilanteeseen?.

Ja silti se ei kuulemma kuulunut vanhemmille?



Nyt sitten vielä ihmetellään, miksi en anna lastani heille yökylään (2 v.)

ap

Onneksi siitä selvisin omin voimin eikä tilanne ole uusinut.

enkä kyennyt selviytymään avun hankkimisesta ilman läheisten tukea.



Eli vastaus kysymykseen: on vanhempien tehtävä hankkia teini-ikäiselle apua.

lakata märehtimästä 20 vuoden takaisia juttuja...

Älä soimaa äitiäsi hän on vain tietämätön.

Omien lasten kautta kostaminen ei kuulosta hyvältä. Se ei ole aikuisen tapa toimia.

Joten kostosta ei ole kysymys. Käymme perheterapiassa, koska haluaisin, että mummin ja lapsen suhde säilyy. Se on hankalaa, sillä äitini ei pidä lupauksiaan ja kärsin luottamuspulasta. Hän ei näe omassa toiminnassaan mitään korjaamisen varaa eikä suostu ottamaan vastuuta mistään vuorovaikutukseemme liittyvistä asioista, vaan kaikki on yksin minun vikaani.



Sekin, ettei vaari suostu tervehtimään ja puhumaan lapselleni siellä kyläillessämme, sillä lapseni on ujo ja siten vääränlainen - ei vaikka lapsi aloittaisi itse keskusteluyritykset, pappa vain on kuin lasta ei olisi olemassakaan. Lapseni vain ihmettelee, miksi pappa ei puhu hänelle vaikka muille suvun lapsille puhuu ja leikkii näiden kanssa).

Minun pitäisi hyväksyä kaikki, sekin, että pappa käyttäytyy mielestäni tosi törkeästi lastani kohtaan. Jos en hyväksy, syy on minun. Kait minullakin ja erityisesti lapsellani on oikeus tulla kohdelluksi ihmisinä?



Yllätyin, kun nyt sitten vihdoin kuulin kuinka äitini niin totaalisesti on sallinut itseltänsä vastuun kaikesta mitä meidän välillämme on tapahtunut. Minusta kuitenkin vanhemmalla on aina vastuu alaikäisen lapsensa hyvinvoinnista, ja jos omat keinot loppuvat kesken, sitten hakeutua ulkopuolisen avun piiriin. Siihen hänellä nuorten kanssa toimivana ammattikasvattajana olisi voinut oleettaa olla valmiuksia.



Monetakaan seikasta johtuen voi antaa lasta yökylään paikkaan, jossa ihmisten terveydentila ei ehkä ole sellainen, että siellä pystyttäisiin pitämään lapsesta huolta ikätason tarvitsemalla tavalla. Vai pitäisikö, etten vain vaikuta kostonhaluiselta?

mennä juttelemaan nuo lapsuutesi möröt selviksi. Ettei ne heijastu enää tähän päivään.

Hänen vanhempansa elivät sota-aikaa, asioista ei todellakaan puhuttu. Tänäpäivänä osataan jo aloittaa keskustelua aroistakin aiheista.



Äitisi on kantanut omat kokemuksensa ja ongelmansa sen pohjan avulla mitä on itse saanut, sinä kannat omasi. Minäkin olen miettinyt miten erilailla elämäni olisi muotoutunut (helpommaksi) jos olisin voinut luottaa ja puhua niin että joku olisi sydämellä kuunnellut. Silloin elämä oli erilaista. Ihmiset muuttuvat läpi elämänsä ja kehittyvät vanhuuteen asti.



Äitisi ei ole tiennyt paremmasta ratkaisutavasta silloin. Turhaan kostat sitä hänelle enää. Aloita keskustelu, olet jo aikuinen. Lopeta syyttely, sillä et etene elämässäsi ainakaan parempaan suuntaan.



Kertoisitko tässä mitä pelkäät tapahtuvaksi jos lapsesi on mummulla hoidossa? Ehkä kirjoittaminen selkeyttää omiakin pelkojasi?

Kuten aiemmat kirjoittajat niin viisaasti ovat sanoneet, vanhempasi ovat kasvaneet eri maailmassa eikä heillä ole ollut keinoja käsitellä näin vaikeita asioita. Aiempien kirjoittajien johtopäätökset ovat kuitenkin väärät.



Vanhempasi eivät ole nyt yhtäkkiä taikaiskusta saaneet mistään entistä enempää ymmärrystä. Jos nyt menet laukomaan heille nämä asiat päin näköä, saat vain pahan mielen kaikille. Vanhempasi eivät usko sinua, kieltävät kaiken, kieltäytyvät kuuntelemasta enempää ja kääntävät sinulle selkänsä jälleen kerran. Jos kieltäminen on ollut heidän selviytymiskeinonsa tähän asti, eivät he sitä noin vain vaihda.



Sen sijaan voit käsitellä asiaa terapiassa roolipelin avulla tai esimerkisi kirjoittaa vanhemmillesi kirjeitä, joita et lähetä. Suoraan asiaa ei kannatta ottaa esiin.

He tuntevat häpeää ja syyllisyyttä siitä voimattomuudesta. Ehkä äitisi halusi salata asian. Totuus olisi ollut häpeällistä muiden silmissä, kun perhe ei ollut mallikuva. He eivät selvinneet kasvatuksestasi, koska he eivät osanneet käsitellä herkkää lasta. He ei osaa tehdä sitä vielä tänään eikä huomenna, vaan syyllitävät sinua edelleen. Ja tästä sinun on päästävä vapauteen. Älä yritä muuttaa heitä väkisin sillä eivät he muutu. Tärkeintä on että et syyllistä itseäsi mistään tapahtuneesta koska sinä olet syytön. Sinä olet ainutkertaisen hieno ihminen tässä maailmassa älä anna kenenkään viedä sitä tunnetta sinulta.



Lakkaa syyllistämästä myöskin vanhempiasi. He ei tiedä muusta, he eivät osaa, eivätkä ymmärrä kokonaisuutta.

Kyllä siltä papalta voi ihan suoraa kysyä (ei lapsen kuullen)miksi hän ei tervehdi ja huomioi lasta. Se ei ole lapsen vika, vaan juuri se aikuinen kärsii patoutumasta. Älä ota itseesi vastauksen kuullesasi, koska vastaus ei johdu sinusta vaan jostakin aivan muusta.

No, isovanhemmat ovat jos sen verran sairaita ja raihnaisia ja aistienkin kanssa tekee ongelmia, etteivät he ehkä pysty takaamaan lapsen turvallisuutta kodin ulkopuolella, missä on runsas liikenne ja lähellä vesistöt. He eivät myöskään omien sanojensa mukaan jaksa heräillä yöllä (mitä lapseni tekee vieläkin aika runsaasti). Heillä on myös muitakin fyysisiä puutteita, jotka hankaloittavat arjen tilanteista selviämistä. Siksi epäröin pidempiä hoitorupeamia vilkkaan ja nopean lapsen kanssa.



Menneitä asioita tuskin kannattaa ottaa esille, se on totta. Mutta entä kun yhdessäelo on nykyiselläänkin hankalaa? Isovanhempi haluaa välttämättä hoitaa lasta, mutta kun sovittu hoitokeikka on käsillä, onkin jo lupauduttu ihan muualle ilman ilmoitusta - on aika hankala enää saada muuta hoitojärjestelyä lyhyellä varoitusajalla. Pahimmillaan peruutus tulee sillä kellonlyömällä, kun pitäisi olla jo paikalla. Kun sitten kerron, että toivoisin hänen ilmoittavan hieman aikaisemmin ohjelmamuutoksista (tässäkin tapauksessa ei kyse ollut mikään force major-tapaus), saan vain ivallista suhtautumista osakseni.

Tämä oli yksi esimerkki siitä, miksi en voi luottaa siihen, että sopimukset pelaavat. Siksi en halua sitoutua mihinkään sellaiseen, mikä vaatii yhteistä vastuunottoa jostain asiasta ja yhtään mitään sopimista, sillä se ei näytä onnistuvan.



No, ehkä tämä tästä. Välillä vain ihmettelen, miten hoitaa sellaiset tilanteet, jotka vaativat yhteistä vastuunottoa ihmisen kanssa, joka siihen ei mielestäni kykene ja joka itse haluaa väen vänkään sitä kanssani jakaa.

Olisiko teillä siihen jotain näkökulmaa?

Soitin itse terveyskeskukseen ja kerroin, että poika on masentunut, mutta ei pysty hakemaan apua. Sieltä ehdotettiin, että lääkäri soittaa pojalle päin ja näin lääkäri myös teki. Me ei saatu poikaa liikkeelle, mutta lääkäri sai. Hän sai lääkityksen ja elämä alkoi taas maistua. Sen sijaan nuorisopsykiatrista tuli huonot kokemukset. Hän ei antanut pojallemme aikaa, koska poika ei itse kyennyt soittamaan hänelle. Apu tuli siis terveyskeskuksesta.

Eli lapsellani on papan mielestä vääränlainen persoonallisuus. Lapsi on hitaasti lämpenevää temperamenttia, mutta ihan kykenevä pienen alkulämmittelyn jälkeen kontaktiin ihmisen kanssa, joka on hänestä kiinnostunut. SIksi pidän aika tylynä, ettei lapsen yhteydenottoaloitteisiin eli vaikkapa tervehdyksiin edes yritetä vastata toisin kuin vaikkapa hänen serkkujensa. Silti isovanhemmat vakuuttavat, että kaikkia lapsia kohdellaan samanarvoisesti - vaikka yhdelle ei siis puhuta eikä häntä katsota. Mitähän lapseni siitä ajattelee?

Ainakin ihmettelee jo nyt.



Olen tulkinnut tuon siten, ettei isäni pysty sanomaan lapselle hei siksi, että hän ei kestä sitä torjuntaa, minkä kohtaa, kun lapsi ei vastaakaan ja hänen mielestä siis hyväksy pappaa ehdoitta. Siksi papan pitää kääntää lapselle kokonaan selkänsä. No, en tiedä onko tulkinta oikea.

Silti tuo papan kohdalta tuleva lapseni torjunta on outua, sillä luulisi, että aikuinen ihminen voisi tervehtiä lasta ihan siitä huolimatta, millainen temperamentti lapsella on. Onko se liikaa vaadittu?