Hatunnosto erityislasten äideille. En oikeasti ymmärrä, mistä ammennatta voimanne.
Miten jaksatte päivästä toiseen sairaiden, vaativien lastenne kanssa? Minulla on erittäin voimakastahtoinen 6-vuotias, jolla ei kuitenkaan ole todettu mitään muuta " vikaa" kuin tuo oma tahto. Tämäkin päivä on ollut niin helvetillistä vääntöä, että meinaa voimat loppua. Hän testaa ja testaa, vaikka periksi ei anneta. Antakaa te fiksummat jotain vinkkiä?
Kommentit (29)
ajattelen,että kyllä on kestämistä, kun tätä olis 24/7...
Mä sentään laitan työpäivän jälkeen oven kiinni ja voin jättää sen taakseni.
Hatunnosto vanhemmille, jotka oikeasti jaksavat yrittää erityislasten kanssa.
Esimerkiksi siihen, että lapsi riehuu koko ajan. Asian huomaa vasta siten, kun tulee vieraita kylään. Vieraat häiriintyvät yleensä alle 10 min.
adoptoi lapsen pois vai?
Tälläset kortit on meille jaettu, näillä mennään päivä kerrallaan.
T sairaan lapsen äiti, lapsi ei ole hankala, mutta tarvitsee kirurgista ja muuta hoitoa vähän väliä.
Ei aina oikein tiedä itsekään mutta kaipa se on tuo äidin rakkaus omaa lasta kohtaan suurin voimanantaja... Välillä tulee tunne että ei oikeesti ei jaksais mutta kun käy vaikka kävelylenkin niin kaikki on taas kuin ensilumen tultua... raikasta ja uudet aivot itselle joista löytyy sekä tahtoa että voimia. Ja niomenomaan halu auttaa lasta jotta mennään eteenpäin. Voimia kaikille äidille, oli sitten erityistä tai ei, kaikkenne annatte kuitenkin!! :)
vaikka väsyttääkin joskus ja pirusti!
Toivon parasta lapselleni ja otan hänelle kaiken mahdollisen avun vastaan, vaikka sitä ei hirveästi saakaan, kun lapsella ei edes ole mitään diagnoosia. Joskus, niin kuin tänään, tuntuu kaikki niin paskalta. Lapsella on paha olo, mutta en tiedä mitä voisin tehdä auttaakseni. Hän kai saa oloaan purettua riehumalla ja käyttäytymällä huonosti, mutta tulee samalla imeneeksi minusta kaikki voimat ja terrorisoineeksi muuta perhettä. Säälittää sisaruksensakin, jotka saavat kärsiä yhden toilailuista. On niin neuvoton ja tyhjä olo itsellä, menee vaan automaattiohjauksella...
se on hetkittäin todella raskasta ja vaikeaa ja väsyttävää. Mutta usko mua, ne hyvät hetket on vähintäin yhtä hyviä kuin kaikilla vanhemmilla. EHkä sitäkin parempia kun tietää miten vaikeaa joskus on.
vaikka onkin perkuleen vaivalloinen. Yritän aina iloita hyvistä hetkistä ja edistyksestä, mutta kun tulee tällaisia päiviä, kaikki tuntuu niin TURHALTA!!! ap.
Meillä on 11-vuotias tarkkaavaisuushäiriöstä ja oppimisvaikeuksista kärsivät lapsi jonka kanssa on vuosia väännetty ihan " itsestäänselvistä" asioista. Perheessämme on myös kaksi nuorempaa lasta. Esikoisella on paljon muitakin ongelmia, kuten yökastelu. Olen töissä päiväkodissa erityisryhmässä jossa on 8 ylivilkasta lasta ja työ imee mehut usein aika tarkkaan.
Joskus on voimat kyllä tosi vähissä ja tuntuu ettei tätä enää jaksa, mutta aina se siitä on elämä taas iloksi muuttunut.
Mulla on rankan työn ja kotielämän vastapainona rankat liikuntaharrastukset jotka pitävät pään koossa. Jos ei olisi fyysisesti hyvässä kunnossa olisi kyllä asiat huonosti.
Minkälaiset tilanteet teillä menee riehumiseksi?
Miten olet kokenut koulun kasvatuskumppanuuden? Saako sieltä apua vai lisääkö koulun aloittaminen vain paineita?
neuvola, neuvolapsykologi, elto, terapeutteja, oppimis- ja kehityshäiriöyksikön lääkäri jne. Mitään ihmeellistä ei ole löytynyt, oma tahto ja keskittymiskyvyttömyys yms. kyllä havaittu testeissä.
Riehuminen ilmenee normaalista rutiinista poikkeavissa tilanteissa: kun on vieraita, kun pitäisi siirtyä tilanteesta toiseen, kun tulee pettymyksiä (joskus ihan pienikin pettymys voi laukaista helvetin).
Poika ei niitä ole pystynyt tekemään. Sen puolesta koulu on tuonut paljon paineita ja stressiä, mutta koulun henkilökunnan kanssa on hyvät välit ja pojan asioista on pystynyt puhumaan avoimesti ja rakentavasti. Joskus on ennen keskustelua ahdistanut se kun tietää että siellä taas kuulee pojan olevan hidas, itkuinen jne. Mutta kyllähän siellä keskusteluissa aina on todettu myös miten mukava, kiltti ja empaattinen poikamme on.
T. (olikse nyt) 16
Samoin on meillä eskarissa, aina muistetaan kertoa, mitä edistystä ja mitä hyvää on tapahtunut. Mutta kyllä sen aina tietää etukäteen, että jotain on aina vastassa. Pelolla odotan koulunalkua, vastuu omista hommista tulee olemaan niin erilaista kuin päiväkotiaikana.
Voi kun saisi lapsen asiat sille tolalle, että hänestä kasvaisi itseensä tyytyväinen ihminen, joka sietäisi pettymyksiä. Minua todella pelottaa tulevaisuus, jos hänen pettymysten sietokykynsä ei parane iän myötä. Niin paljon kuulee pahoja asioita, mitä ihmiset tekevät itselleen ja toisilleen kun heillä on paha olla eikä ole keinoja käsitellä sitä oloaan.
onko kuulovammaiset lapset hankalia automaattisesti koska lasketaan erityislapseksi? tai esim. angelmanin-oireyhtymän omaavat lapset? entäpä pakolaislapset jotka edelleen joissain kunnissa lasketaan hoidossa erityislapsiksi?
vaikka tiedän kyllä, miltä ap:sta todennäköisesti tuntuu. On niitä epätoivoisia päiviä ja viikkoja ollut meilläkin. Niitä jolloin kaikki keinot tuntuu olevan käytetty ja takki on tyhjänä ja vielä pitäisi lähteä kesken työpäivän töistä selvittämään jotain koulussa yhtäkkiä sattunutta välikohtausta. Ja yleensähän vaikeat ajat tulevat pitempinä putkina, ei sattumus kerrallaan silloin tällöin vaan kuukauden aivan kaikki menee pieleen ja sitten seuraa helpompi jakso. Ehkä, mutta ainakin sitä voi toivoa.
Mutta en minä silti näe tätä turhana. Vielä minä odotan, että jonain päivänä lapsen järki kasvaa ja hän oppii " teeskentelemään normaalia" kuten monet ad(h)d- ja as-lapset oppivat - kuten minä itsekin. Olen myös töissä yhteisössä jossa on monenlaisia outoja tyyppejä töissä, kyllä sinne yksi meidän pojan kaltainen mahtuisi lisää. Min äen näe tulevaisuutta toivottomana. En myöskään näe, että hänestä on tultava " normaali" , hänen on vain opittava pelisäännöt, joilla elämässä pelataan. Kyllä hän ennen pitkää oppii.
SIihen liikuntaan voi muuten ottaa koko perheen mukaan. Meillä parhaat hetken on saatu koko perheen pitkiltä eväsretkiltä metsistä ja luonnosta. Ensinnäkin nivelten liike lisää dopamiinituotantoa ja sis myös keskittymis- ja oppimiskykyä ja toisenakin siellä mietsässä ei ole naapureita eikä luokkakavereita eikä ketään niitä ihmisiä, joiden kanssa toimeentuleminen näiden erityislapsten kanssa on vaikeaa kun toiset houkuttelevat hölmöilyyn ja toiset kritisoivat kaikesta silloinkin kun pitäisi kannustaa saavutuksista.
Risperdal-lääke, jota lapsi saa nykyään pienellä annoksella. Lapsi muuttui hirviöstä tavalliseksi, ihanaksi.
ihmettelen itsekin