Hoitajat! Kuinka moni teistä OIKEESTI välittää potilaista/asiakkaista?

JA ihan kaikki, mikä siihen liittyy.



Jokaisen tarina on erilainen ja ainutkertaisuudessaan äärimmäisen kiinnostava, sekä usein myös hyvin koskettava.

Ja sen tietää kaikki muutkin työntekijät, puhumattakaan meidän asiakkaista.

Toisten potilaiden / asiakkaiden kanssa synkkaa paremmin ja syntyy läheisempi suhde.

On joitakin sellaisia potilaita, joita on vaikea sietää, usein siksi, että ovat kohtuuttoman vaativia. Suurin osa potilaista on kuitenkin mukavia tavallisia ihmisiä ja tunnen empatiaa heitä kohtaan. Voi olla, että työvuosien karttuessa sitä pääsee väsymään tähän välittämiseenkin.

t_ ex-hoitsu.





Paljon on alalla sellaisia, joille sh ura ei ole oikea valinta

mutta kävi niin rankaksi muista välittäminen, että uuvuin. Vaihdoin alaa ja nyt on paljon parempi olla:)

Siis jos potilaan kuolema ei liikauta hoitajaa yhtään, hän on taatusti väärällä alalla. Senhän huomaa omaisetkin. Olen vuosia työskennellyt yksityisellä puolella, vanhassa ja arvostetussa sairaalassa. Äitiyslomien välissä olin töissä pitkästä aikaa julkisella puolella. Täytyy järkytyksekseni todeta, ettei moni nuoremmista kolleegoistani tuntunut kunnioittavan potilaita samalla tavalla. Käytöstavat olivat usein alaarvoisia. Mielestäni ammattini on TODELLAKIN kutsumus työ. Ne jotka eivät tee työtään sydämestään, lähtekööt puolestani muihin töihin. Nämä asiat ovat todella koskettavia. Olen itsekkin joutunut kylmästi kohdelluksi, omaiseni kuoltua hoitokodissa. Inhimillisyyttä, kunnioitusta ja hyvät käytöstavat takaisin! tai potkut osaamattomalle henkilökunnalle!

ja kuinka paljon niitä joita todella kiinnostaa ihmisten hyvinvointi. Vanhukset varsinkin. Ja oonko huono hoitaja, jos aattelen, et vähemmän töitä, jos joku kuolee? Vaikka jokaista ihmistä jään aattelee pitemmäx ajax kuin päiväksi..

Ja jokainen voi itsekseen miettiä kannattaako se lakko oikeesti:)

Nimimerkillä ex-tehyläinen

nuori hoitsu vielä olen ja kolahtaa vielä joka kerta, vaikka kuolemaa tietääkin odottavan..pidän ja välitän hoidettavistani ja pyrinkin kohtelemaan heitä kuten toivoisin itseäni kohdeltavan tulevaisuudessa..

Tosin kuolema täällä vanhuspuolella on hyvä asia ja siitä on jollain lailla onnellinen, että ihminen pääsee pois kärsimästä. Mutta välitän potilaista ja haluan, että heillä on asiat hyvin ja teen työni niin, että potilaan olo olisi mahdollisimman hyvä ja mieli levollinen.

ostivat mm " yksinäisille" (=omaiset ei tulleet koskaan) vanhuksille omista rahoistaan lahjan jouluna, muistivat synttärit ja tilasivat kakut yms osastolle (kaupunki tietysti maksoi nämä), työpaikkaa vaihdettuaan moni kävi vielä tapaamassa omia potilaitaan.



Nyt erikoissairaanhoidossa on erilaista koska potilaat harvoin on meillä yli 2vkoa, jotkut päivän tai pari.

Joukossa on aina joku, jonka kohtalo erityisesti koskettaa, joskus kun potilas on meillä pidempään, ehditään rauhallisten yövuorojen aikana käymään läpi syntymät ja kuolemat, ja usein valmistautumaan siihen omaan.

Toivoisi vain, että tällaisia rauhallisia hetkiä olisi enemmän. Öisin on joskus aikaa pysähtyä sen luokse, joka ei saa unta, jos vuoron aikana ei tapahdu mitään akuuttia.

Minua on useampi potilas lyönyt ja tehnyt muuta, mutta toisaalta yleensä näillä potilailla on jokin sairaus joka sen selittää. Ja esim sanallisen asiattomuuden syynä voi olla ihan pahan olon ja pelon patoutuma, jota olen sitten monta kertaa yön tunteina ollut potilaan kanssa purkamassa.



Kyllä minä voisin väittää välittäväni potilaista ihan aidosti. En eläydy jokaisen potilaan tarinaan, vaan koetan antaa sen avun ja turvan, jonka juuri sillä hetkellä voin antaa. En sen vuoksi, että olisin itse niin loistava, vaan sen vuoksi, että kaikki potilaani (nekin jotka ovat huutaneet, raapineet, hakanneet ja uhanneet tappaa) ovat ainutlaatuisia ihmisiä, jotka ansaitsevat tulla hoidetuksi jo pelkästään sen takia.

Vierailija:

Siis jos potilaan kuolema ei liikauta hoitajaa yhtään, hän on taatusti väärällä alalla. Senhän huomaa omaisetkin.

Potilaat eivät ole omaisiani, joten en sure heidän kuolemaansa. Minulla ei ole heihin tunnesidettä, eikä mielestäni edes saa olla. Silti istun omaisen vieressä, pidän kädestä ja kuuntelen hänen suruaan. Ei minun tarvitse itse surra voidakseni tukea ja auttaa ajatusten järjestelyssä. Ei se tarkoita, että olen kylmä ja väärällä alalla vaan olen ammatillinen.