Saako äiti suuttua vai onko hyvä äiti rauhallinen ja pitkäpinnainen?

jos suutut, kerro suuttumisestasi lapsille sitten kun olet rauhoittunut. koeta " perustella" suuttumisesi ja pyydä tietty anteeksi jos lapsille turhasta suutuit tai suuttuminen meni muuten överiksi.

En ole vielä tavannut koskaan äitiä, joka ei koskaan hermostuisi lapsillen. Mielestäni ihminen on aika " tunteeton" , jos ei koskaan hermostu. Itkeminen ja lievä riitelykin vanhempien välillä on mielestäni ihan ok. Ei nyt mikään käsinkäyminen ja kauhea karjuminen, mutta sellainen pieni suukopu.



Miksi nykyään äitien pitäisi olla niin älyttömän viilipyttyjä ja mitään tunteita ei lapsille saisi näyttää? Miten lapset oppivat sen, että tunteitaan on hyvä tuuletella, jos ei omat vanhemmat sitä uskalla tehdä?

kaikki erilaiset tunteet kotona. Ja oppia niitä käsittelemään. Ulkona usein näkee lapsia jotka lyövät/potkivat välittömästi kun tulee vaikka erimielisyyksiä. Koti on se paikka jossa harjoitellaan ensimmäiseksi pärjäämään kaveriporukassa.

Niin kuin kaikki. Tylsää mutta totta. Suuttua saa, mutta jos elämä on yhtä huutoa, ei sekään hyvä ole. Mulla on se periaate, että pikkuasioista en suutu. Jos lapsonen siis vänkää ihan selvästi vänkäämisen ilosta jostain ihan pikkuasiasta, harjoitan sitä tyyni äiti -strategiaa. Nämä koettelutilanteet tunnistaa siitäkin, että jos yhdessä asiassa antaa periksi, siirrytään tekemän pahaa toiseen paikkaan. Kunnes touhulle laitetaan mahdollisimman tyynesti stoppi, ja elämä jatkuu.



Sitten kun asia on tarpeeksi vakava, luonnollisesti suutun enkä yritä peitellä sitä. Saatan karjuakin. Pyydän myös tarvittaessa itse anteeksi. Selitän mistä johtui ja miksi olin vihainen.

niin eipä tulee pärjäämään.

Itse päätin viimeksi tänä aamuna, että tästä päivästä alkaa parempi elämä ja olen parempi äiti lapsilleni. No, ennen kuin olin saanut ipanat päiväunille, oli pinnani jo napsahtanut. Pidän kuitenkin tärkeänä, että riidat ja huudot selvitetään, ennen kuin peittelen lapseni nukkumaan - niin päivällä kuin illallakin.



Myönnän myös, että minun on äärimmäisen vaikea kohdata - niin kuin sanoit, lasten negatiivisia tunteita. Joudun teeskentelemään äärimmilleen jopa, kun kuopus 5kk itkee, etten turhautuisi ja tekisi mitään harkitsematonta. Keskimmäiseni uhmakohtauksia ei taas tule ihan oppikirjamaisesti hoidettua. Juu, tulee kiukuttua, kuin pahainen kakara.



Onkohan sinulla varmasti tarpeeksi omaa aikaa? Itse käyn 3-4 iltana viikossa omissa harrastuksissa, koska ilman niitä pinnani olisi vieläkin kireämmällä.



Mielestäni lasten on hyvä nähdä tunteita ja oppia, ettei täydellistä äitiä ole olemassakaan. Näin he eivät säikähdä tulevaisuudessa erilaisia tunteen purkauksia.

kun tuntuu niin hyvältä huomata, etten olekaan yksin. Äsken meni hermot lasten kanssa ja menin keittiöön laskemaan sataan ja sitten jo itsekin itkin. Tällasta on aina välillä. Minä olen ainakin kaukana täydellisestä. En enää tiedä, mitä pitäisi tehdä, mutta, kun minua ei totella... silloinkerta kaikkiaan menee hermot ja kun se jatkuu,jatkuu,jatkuu...

Nämä ensimmäiset 2,5v lapsen syntymästi asti laskien on kyllä mennyt aika hyvin sen osalta, ettei hermot ole paukahdelleet pahasti. Ääntä olen saattanut hieman korottaa, kuitenkaan huutamatta. Mutta vain harvoin.



Paitsi nyt viime viikosta alkaen, kun koin keskenmenon. Lapsi kaatoi maitolasin ja nauroi päälle. Tiuskaisin " kato nyt" ja aloin itkemään pyyhkiessäni maitoa lattialta... Oli kyllä tenava ihmeissään, mutta sitten syliteltiin ja se siitä. Pari kertaa on pinna paulahtanut samalla tavalla sen jälkeenkin tällä viikolla...



Toivottavasti tämä menee nopeasti ohi. ÄRsyttää olla tällainen arvaamaton hermokimppu :(

että aikuinen voi suuttua mutta ei silti lyö legolla päähän... kaikki tunteet ovat sallittuja meillä!

missä rajat menevät. Täysin viilipytty eli reagoimaton äiti saa lapset silloin tekemään tyhmempiä ja terveydelle vaarallisempia asioita kuin reagoivatn äidin kanssa vain siksi, että saisivat äidin jotenkin " hereille" .

Tietenkin suhteellisuudentaju on tässä paikallaan: ihanne varmaan olisi, että äiti on tiettyyn rajaan saakka hyvähermoinen ja kestää paineita, mutta sitten kun aihetta löytyy, olisi kyllä parasta varmaan vähän huomauttaa lapsia sopimattomasta käytöksestä ja varoitella äidin pinnan lähestymisestä loppuaan. Sen jälkeen voikin jo suuttua " järkevällä" tavalla. No, jos joskus menee hieman yli, ei sekään varmaan kamaluuksia tuo mukanaan, mitä isompi lapsi, sitä paremmin hän ymmärtää, että äitikin on vain ihminen. Täydellinen äiti olisi varmasti lapselle aika kamala esikuva, sehän lannistaa lapsen täysin.



Joten mielestäni parempi sellainen äiti, joka osoittaa (hallitusti) tunteitaan kuin äiti, joka yrittää pysyä tyynenä mutta josta huomaa, että se ei ole aitoa ja kodin tunnelta kiristyy sen vuoksi sietämättömäksi. Mitään väkivaltaa tai henkistä alistamista en kyllä hyväksy, ettei se jää epäselväksi kenellekään.