Onko sinulla ollut koskaan tunnetta, että oman lapsen luonnetta on vaikea hyväksyä?
Jos on, niin miten olet päässyt sinuiksi asian kanssa?
Sanotaan, että lapselle on hyvin tärkeää, että hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on, mutta mitä ihmettä sekin tarkoittaa? Esim. jos huomaan lapseni käyttäytyvän ikään kuin ärsyttävästi (niin ettei hän itse ymmärrä käyttäytyvänsä niin), niin ojennanko häntä siitä vai annanko vaan olla ja odotan että joku muu sanoo siitä?
Kommentit (6)
Tämä on jokseenkin hankalaa. Itselläni on 5-vuotias tyttö, joka on tietysti maailman rakkain ihminen, mutta hänellä on niin paljon sellaisia luonteenpiirteitä joita minun on (mielessäni) vaikea hyväksyä.
Esimerkkejä:
- Hän notkuu ja heiluu aina ruokapöydässä ja kaataa täten maitolasin kerran viikossa, VAIKKA asiasta on sanottu hyvällä ja pahalla.
- Alkaa esittämään aina ihmisten nähden eikä ota kuuleviin korviin pyyntöjä/käskyjä.
-Ei pue itse, vaan kitisee ja marisee suurimmaksi osaksi, vaikka tätäkin asiaa on pyritty hoitamaan enemmän porkkanalla kuin kepillä. Loppujen lopuksi joudun huutamaan (ikävä tosiasia) siitä tai pukemaan hänet itse, jos on kiire.
-On hirmu kipuherkkä, valittaa että jatkuvasti kolottaa jostain (ja aina eri paikasta). Tätäkään asiaa ei ole vähätelty, vaan on käytetty lääkärissä, tehty kokeita ja tyttö todettu terveeksi.
Tämä tuntuu niin pahalta sanoa, koska en hyväksy omaa toimintaanikaan, mutta oli helpottavaa kirjoittaa tästä. Ja täytyy todella sanoa, että lapsi ei ole tietenkään jatkuvasti tällainen, vaan suurimmaksi osaksi ihastuttava lapsi.
ap
on suuria vaikeuksia hyväksyä esikoistani. Työn ärsyttävät piirteet, joita on useampia, saavat hermoni kiristymään päivittäin. Lisäksi piirteineen muistuttaa paljon siskoani, jonka kanssa itselläni on ollut välillä hankalaa. Tyttö on erittäin dominoiva, määrätietoinen ja omistushaluinen. On aina siellä, missä jotain tapahtuu. Hämmentää joka asiaa. Osin hyvässäkin tarkoituksessa, mutta lapsi kun on, ei tietenkään omista vielä samanlaisia keinoja ratkoa esim ristiriitatilanteita, eikä tarvikaan, mutta kun onneton ei osaa pitää näppejään erossa em. tilanteista. Määräilee ja ärsyttää toisia, tinkaa asioita, jankuttaa että saisi tahtonsa läpi, vahtii toisten tekemisiä...yms. Näin siis tapahtuu kotioloissa.
Toisaalta osaa olla erittäin hoivaava ja huolehtiva pienempiä kohtaan, on oma-aloitteinen, reipas ja innokas leipomaan ja laittamaan ruokaa ja osaa nämä asiat hyvin! Pärjää hyvin koulussa ja tekee läksynsä aina oma-aloitteisesti. Huolehtii omat aamuheräämisensä ja aamupalansa.
Muilta ihmisiltä olen saanut tästä lapsesta ainoastaan hyvää palautetta! Koulustakin tulee jatkuvasti positiivista palautetta ja kehuja ja ihasteluja. Huolehtii sielläkin pienemmistä paljon ja auttaa toisia. Kavereita on.
Tyttö on 11 v ja murrosiässä. Lisäksi vielä ylipainoinen, jota en itse ole eikä kukaan muukaan perheessä.
Mutta ne omat tunteet! Tuntuu joskus niin pahalta, että ei aina pysty hyväksymään omaa lastaan omana itsenään.
ne samat piirteet mitkä löytyvät teistä itsestännekin mutta teidän on vain hankala niitä hyväksyä. Aivan samoin kuin murrosikäistä häiritsee jotkin piirteet vanhemmissaan.
Tuota ihmettelen tuota tyttäresi ylipainoa?
Eiköhän se tyttäresi ihan vanhemmiltaan ole syömätapansa oppinut?
Nelosen kirjoitus voisi olla omani. Meillä tosin tyttö on 6v. Hän muistuttaa myös paljon, ei niin kivaa sisartani. Hänessä on myös paljon piirteitä minusta; kärsimättömyys ja kaiken maailman asioitten tekeminen yhtä aikaa.
Hän on myös erittäin mukava eskari, kertovat opet. Omatoiminen myös. Erittäin vaativa ja suulas. Haluaa olla aina kaiken huomion keskipisteenä.
Kuten nro 2? kirjoitti, tyttärelläni on myös jatkuvia kolotuksia ja tuntemuksia eripuolilla kehoa. Hän on ilmeisesti erittäin herkkä, todella huomionkipeä, tosin hän on todella pitkä ikäisekseen. Kolotuksiin on auttanut paijaus, puhaltaminen, kylmäkääreet ja perusrasvat.
Lapseni on:
- suulas
- haluaa olla huomion keskipiste
- todella helposti ärtyvä ja reagoiva
- huutaa helposti
- voimakastahtoinen, jyrää helposti muut alleen
- todella puuhakas, eloisa
- turhautuu todella helposti, ei jaksa keskittyä
- todella kilpailuhenkinen, vaatii itseltään ja muilta aivan mahdottomia
- jaksaa vääntää vastaa joka asiasta ja jankuttaa
Minun on todella vaikeaa ymmärtää lapseni sielunelämää, olemme niin erilaiset.
Rakastan lapsiani sellaisina kuin he ovat, mutta se ei merkitse, että kaikki heidän tekonsa olisivat silti hyväksyttäviä tai ettei heitä saisi ojentaa.
Mitenpä lapset muutoin oppivat käyttäytymään muita huomioivasti, jollei heitä siihen opeteta?! Lapsihan on syntyjään täysin itsekäs, koska ei ymmärrä, että muut ovat heistä erillisiä olentoja ja että heillä on eri tarpeet kuin hänellä. Sellainen tieto karttuu terveelle lapselle vähitellen, neurologisesti epätyypilliselle vieläkin hitaammin. Joka tapauksessa siinä tilanteessa pitää aikuisen selittää ja avata tilanne lapselle - tietenkin lasta kunnioittaen ja välttäen mitätöivää arviointia.
Onhan siinä toki aina mukana sekin aspekti, että pitää ITSE miettiä, miksi joku lapsen toiminnassa ärsyttää. Olenko kenties itse väärässä tai kaavoihini kangistunut? Ärsyttääkö lapsessa kenties lähinnä se, että hän on niin SAMANLAINEN kuin minä itse?