Lue keskustelun säännöt.
Miksi en enää siedä laisinkaan stressiä ja painetta?
08.07.2007 |
Olin ennen aika rohkea ja ulospäinsuuntautunut. Esiintymiset jännitti, mutta tavallaan nautinkin siitä jännityksestä ja jälkeenpäin oli kiva adrenaliinipiikki. Otin ihan mielelläni haasteita vastaan ja josku sellaisessa pienessä puristuksessa ja kiireessä tunsin olevani parhaimmillani.
Jossain vaihessaa tämä on muuttunut täysin. Sain lapsen 1,5v sitten ja olen ollut kotona siitä asti. Samalla olen vienyt loppuun keskeneräisiä opintojani. Vuoden sisällä ollaan muutettu ja remontoitu, vaihdettu kaupunkia, mies työpaikkaa...
Ja huomaan, että pienikin lisästressi saa minut hajoamaan täydellisesti!
Viikko sitten pidin (tai ainakin yritin pitää) maljapuheen parhaan ystäväni häissä. Jännitin etukäteen päiviä, edellisenä yönä heräsin hikoilemaan, ahdisti. Puhetta pitäessäni ääneni tärisi ja välillä sortui. Suurin osa varmaan luuli, että liikutuksesta, mutta oikeasti ihan vaan kamalasta jännityksestä! Ja nämä oli pienet ja intiimit häät. Ei siis mikään suuri yleisö.
Mitä mulle on tapahtunut ja palaanko koskaan enää ennalleni? Onko kenelläkään ollut samoja kokemuksia ja miten olette selviytyneet?
Kommentit (3)
Olin todella sosiaalinen tyyppi ennen lasten syntymää. Lasten syntymän jälkeen, vetäydyin kuoreeni, hermoilin kaikesta ja stressasin jokaisesta asiasta josta nyt voi jotain stressin aihetta repiä. Pikkuhiljaa ahdistus syveni ja lopulta alkoi tulla kovia itkunpurkauksia silloin tällöin ja en voinut edes opiskella. Jälkeenpäin huomasin, että kärsin varmaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Nyt olen alkanut saada elämästä otetta, olen iloinen, saan aikaiseksi juttuja enkä pelkää ihmisiä ja olen siis saanut itsetuntoni takaisin. Kovaa työtä se vaatii, mutta kannattaa, on ihanaa tuntea itsensä taas reippaaksi ja omaksi itsekseen niiden luuserivuosien jälkeen! Välillä tulee vieläkin takapakkeja, mutta nyt tiedän, ettei niihin hetkiin saa jäädä jarruttelemaan ajatuksiaan liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taustalla mulla oli vielä useiden hyvien ystävyyssuhteiden kariutuminen enkä luottanut ollenkaan ihmisiin. Nyt en oikeastaan välitä, tai en niin paljoa ainakaan, mitä muut ajattelevät. Vanhetessa on huomannut, miten lyhyt elämä onkaan ja sen kuluttaminen stressaamiseen on aivan turhaa, kun voi myös nauttia elämästä. Nyt kun kirjoitan tätä, mietin, johtuiko stressi siitä, kun ei voinut enää hallitakaan kaikkea tai tehdä mitä haluaa. Itse olin tottunut tekemään isoja nopeita ratkaisuja, matkoja ja reissuja, mutta lapset jymähdyttivät maailman ja hormonimyrskytkin olivat varmaan osasyyllisiä.
Vieläkin joskus ahdistaa uudet tilanteet, mutta hyväksyn nämä pienet paniikit osaksi minua ja toivon, etten ole pilannut esikoiseni elämää kaikella stressaamisella..
Minulla palaa pinna tosi helposti, stressaannun ja vetäydyn syrjään murjottamaan -- näin kauniisti sanottuna. Sain talvella jopa mielialalääkkeitä, mutta niillä ikävä kyllä ongelma vain paheni. Sikäli tilanteeeni on erilainen etten pelkää esim. esiintymistä, mutta vaikkapa puhelinlasku saattaa laukaista monen päivän kauhun jonka loppuvaiheessa mietin jo sademetsien tuhoutumista, noitavainoja tai muuta yhtä tärkeää. Niillähän on ihan saakelisti tekemistä Soneran kirjekuoren kanssa. Mutta toivoakseni pointti tuli esille.
En osaa auttaa, mutta kuulisin mielelläni niistä selviytymiskeinoista joita käytät arjessa, ap.